Hyppää sisältöön

Millaista on olla viittomakielinen nuori Suomessa?

Älä jäädy! Yhteinen kommunikaatiotapa löytyy aina, muistuttavat viittomakieliset nuoret. Ihmisoikeusliitto tapasi neljä nuorta, jotka kertoivat arjestaan ja haaveistaan, mutta myös kohtaamastaan rakenteellisesta syrjinnästä. Kuvasarja on toteutettu yhteistyössä Kuurojen liiton nuorisotyön kanssa.

Robin Hänninen

Robin Hänninen, 29 vuotta

Muutin 14-vuotiaana yksin Ruotsiin ja opiskelin siellä ylioppilaaksi. Siihen asti olin Pietarsaaressa kuulevien ruotsinkielisessä koulussa, mutta murrosiässä se ei oikein enää toiminut, kun aloin miettiä, että kuka minä olen. Koska Suomessa ei ole yhtään ruotsinkielistä kuurojen koulua, ainoa mahdollisuus oli muuttaa Ruotsiin, sillä halusin omankielisen identiteetin ja opiskella äidinkielelläni.

Kuulevien koulussa en ollut koskaan ajatellut kuurouttani. Minulla oli pari kuulevaa kaveria, jotka osasivat jonkin verran viittomakieltä. Vasta Ruotsissa tajusin, mitä se kuurous on ja löysin oman identiteettini.  Oli tosi mielenkiintoista mennä sinne. Ruotsissa elämä oli ehkä helpompaa, kun kaikki olivat ruotsinkielisiä. Minusta kuitenkin tuntuu, etten koskaan ollut kotona Ruotsissa, vaan se oli minulle opiskelumaa. 

Arkielämässä en koe olevani mitenkään eriarvoinen kuin muut. Tulen toimeen kuulevien kanssa ja ihmiset osaavat kommunikoida. Se tietysti tarkoittaa sitä, että olen itse avoin ja otan oman paikkani. Visuaalisuus on minulle tosi tärkeää, saan ratkaistua asioita sen avulla. Ulkomailla yleensä on helppo tulla visuaalisesti ihmisten kanssa toimeen, eikä tarvitse kirjoittaa mitään.

Viime aikoina kaikki ovat olleet jotenkin avoimempia ja kommunikointi on muuttunut helpommaksi. Kun käy ravintolassa ja alkaa viittoa, niin saa aina kynää ja paperia, kun aiemmin ihmiset menivät ihan jumiin, että mikä tämä juttu on. Jos kohtaa kuuron, ei pitäisi jäätyä siinä tilanteessa. Joku ratkaisu löytyy aina, vaikka sitten se kynä ja paperia.

Nykyaikana ihmiset ovat kuurotietoisempia kuin aiemmin ja ymmärretään paremmin se, että kuurot kommunikoivat eri tavalla. Sosiaalinen media on tärkeä, sillä kaikki ovat nähneet ja kuulleet kuuroista jo jonkin verran. Jos olen kuulevien bileissä kuurona, niin somen kautta pääsen paljon paremmin mukaan. Kaikki whatsappaavat samassa ryhmässä ja keskustelu käydään siellä. Se on tavallaan tosi hassua, mutta silloin kaikki pääsevät mukaan keskusteluun.

Milla Pitkänen

Milla Pitkänen, 27 vuotta

Kävin peruskouluni kuurojen koulussa, jossa suurin osa opettajista osasi viittoa. Mutta kulttuuriin ja kieleen liittyvää viittomakielen opetusta minulla oli vain pari tuntia viikossa. Sitten lähdin Mikkeliin lukioon. Se oli ainoa kuurojen lukio Suomessa. Se oli asuntolakoulu, josta pääsi viikonlopuiksi kotiin. Minusta oli mukavaa olla muiden kuurojen kanssa, eikä minulla ollut vaikeuksia lähteä väliaikaisesti pois kuulevan perheeni luota, koska viihdyn oman yhteisöni kanssa.

Nyt asun Jyväskylässä ja opiskelen yliopistossa viidettä vuotta suomalaisen viittomakielen maisteriohjelmassa. Harrastan ratsastusta ja olen järjestötoiminnassa tosi paljon mukana vapaa-ajalla. Opiskelen aikuiskouluttajapedakogiikkaa ja saan kouluttajan pätevyyden siitä. Sitten täytyy miettiä, mitä teen. Tulevaisuus on vielä ihan auki. Olisi tosi mukavaa toimia lasten ja nuorten kanssa.

Yliopistolla on ainutlaatuinen tulkkauspalvelu, mutta siitä huolimatta kohtaan silloin tällöin esteitä, eikä opintojen eteneminen ole aina helppoa esimerkiksi etäopintojen suhteen. Niissä saatetaan käyttää videotallenteita, joissa ei ole teksityksiä. Vaatii lisätöitä, kun pitää varata tulkki ja aikatauluttaa, milloin katsoo ne ja tekee muistiinpanot niin, että tulkki on paikalla. Olisi helpompaa, jos kaikki olisi valmiiksi tekstitettynä.

En esimerkiksi katso suomalaisia tv-ohjelmia juuri ollenkaan, koska niissä ei ole tekstitystä. Tuntuu, että olen vähän jäljessä tai ulkopuolella suomalaisesta kulttuurista. Yle Areenassa monet ohjelmat on tekstitetty, mutta suorassa tv-lähetyksessä ei ole välttämättä mitään. Olen nähnyt automaattisia puheentunnistusohjelmia, mutta niissä teksti on aika kökköä, ei ollenkaan sellaista, että sitä voisi katsoa.

Minusta tärkeintä olisi ottaa vähemmistöt mukaan kehittämään palveluita. Ettei kehitetä palveluita ja sitten tarjota niitä vähemmistölle ja tajuta, että eihän tämä toimikaan. Esimerkiksi tulkkauspalvelut on kilpailutettu ja se on aiheuttanut hirveästi ongelmia. Tilastojen mukaan tulkkeja on saatu hyvin, mutta niissä ei ole huomioitu toteutumattomia tulkkitilauksia ja peruutuksia, jotka ovat tapahtuneet palveluntarjoajan toimesta. Siinä ei ole otettu huomioon meidän toiveita ja tarpeita. Se on vaan toteutettu meidän ulkopuolella. Toivoisin että viittomakieli nähtäisiin tasavertaisena kielenä. Tuntuu, että päättäjät päättävät puolestamme ja me emme pääse osallistumaan asiaan ollenkaan.

Meillä on hyvin vahva yhteisö. Meillä on oma kulttuuri, oma kieli ja oma identiteetti. Viittomakieli on tunnekieli, minun tunnekieleni. Se on se, jolla parhaiten ilmaisen itseäni. Kun viiton jotain asiaa ja tulkki tulkkaa perässä, niin ehdin ilmaista jo monta asiaa, kun tulkkaus tulee perässä.

Toivoisin, että ihmiset olisivat avoimia, ja tulisivat rohkeasti kohtaamaan. Paperia ja kynää käteen tai kännykällä voi kirjottaa. Ihmiset jäävät usein jumiin, kun kohtaavat viittomakielen tai erilaisen kommunikaatiotavan. En tiedä pelottaako ihmisiä tai jotain.  Pelkäävätkö he, että minä hyökkään jos viiton? Se on visuaalisesti tietysti hyvin vahvaa ja käsien huitominen saattaa näyttää kuulevan silmin aggressiiviselta.

Jonas Kemppi

Jonas Kemppi, 26 vuotta

Minulle leikattiin pienenä implantti, siis sisäkorvaistute. Sen jälkeen minulle sanottiin, ettei viittomakieltä saa käyttää, vaan pitää puhua. Olen ollut sekä kuulevien että kuurojen maailmoissa mukana, mutta saan enemmän energiaa ja vertaistukea kuurojen maailmasta. Kun aloin käyttää viittomakieltä, se oli vähän kuin 3D verrattuna suomen kieleen. Pystyin kertomaan ja ymmärtämään eri tavalla.

Peruskoulun kävin kuulevien kanssa. Siellä minulle tuli identiteettikriisi siitä, että olen ainoa erilainen. Sain yläasteella tietää, että Helsingissä on kuurojen peruskoulu. Kävin siellä vierailulla. Se oli ensimmäinen kerta, kun tapasin saman ikäisiä kuuroja.

Kun olin peruskoulussa, minulle aina sanottiin, että “jos olisin kuuro, niin tekisin itsemurhan, koska silloin ei kuulisi musiikkia”. Se oli minusta hassu näkökulma, jossa ei otettu huomioon kuuron näkökulmaa ollenkaan. Jos on syntynyt kuurona, niin ei ole mitään käsitystä musiikista, eikä silloin ole silloin missannut mitään. Se on ihan normaalia elämää. Pitäisi ymmärtää, ettei se kuulevien elämä ole sen normaalimpaa kuin kuurojen elämä.

Valmistuin äskettäin Lahden ammattikorkeakoulun muotoiluinstituutista sisustusarkkitehdiksi. Haluaisin päästä työelämään kiinni, koska tykkään tästä alasta. Ongelma on se, ettei minulla ei ole työkokemusta ollenkaan ja minun on vaikea saada edes tilaisuutta päästä kokeilemaan. Muotoiluinstituutissa en tehnyt yhtään työharjoittelua. Tein tosi paljon anomuksia, mutta sellaista oikeaa harjoittelupaikkaa en saanut ollenkaan.

Kun teen hakemuksia, minulla on ihan hyvät paperit ja jollain toisella ei ole ollenkaan samanlaiset paperit, mutta hän on kuuleva ja minä kuuro, niin hän pääsee helpommin töihin huonommilla papereilla. Työhaastatteluun voisi päästä paremmin, jos jättäisi CV:stä pois sen, että on kuuro, mutta en halua valehdella CV:ssä, koska ei kuurous ole minulle mikään hävettävä asia. En tykkää siitä ajatuksesta, että menisin työhaastatteluun ja siitä tulisi negatiivinen kokemus työnantajalle, kun sinne tulisikin tulkki mukaan. Sitten työnantaja miettisi, että olenko valehdellut jossain muussakin asiassa.

Toivoisin, että ihmiset katsoisivat rohkeasti asiaa minun puolelta. On se tietysti syrjimistä, jos ajatellaan, että kuuro ei pysty jotain tekemään. Kuinka suuri osa siitä on sitä, että pelottaa että on outo?

Voi rohkeasti tulla tutustumaan ja kysymään. Vastaan mielelläni kysymyksiin. Jotenkin tuntuu välillä, kun keskustelen jonkun kuulevan kanssa, että he ovat tosi vaivaantuneita. Se, että se tilanne ei ole kuulevasta mukava, vaikuttaa minuun niin, että mietin, olenko se minä, joka ei ole mukava. Kuulevat ei usein ymmärrä sitä kompromissia kommunikaatiossa. Minä en välttämättä osaa puhua, eikä toinen osaa viittoa, joten löydetään yhdessä se kompromissi, jossa kirjoitetaan.

Aino Hakala

Aino Hakala, 28 vuotta

Minulle teatteri on ollut haave pienestä pitäen, mutta en koskaan ajatellut, että minusta tulisi ammatiltani näyttelijä. Silloin ei oikein ollut esikuvia, enkä tiennyt, että voisin tulla näyttelijäksi. Sitten kuulin, että Ruotsissa on teatterikorkeakoulu, jonne kuurotkin voisivat päästä opiskelemaan. Päätin, että minähän lähden sinne, ja pääsinkin. Tuntui vaan siltä, että tämä on minun alani. Olin kolme vuotta teatterikorkeakoulussa ja valmistuin näyttelijäksi. Sen jälkeen olen tehnyt näyttelijänhommia Norjassa, Suomessa ja Ruotsissa.

Jotenkin ajattelen, että täytyy luottaa itseensä ja ajatella, että minä pystyn. Lukiossa opiskelin kuulevien kanssa. Se oli aluksi vähän rankkaa, mutta minulla oli onneksi kaveri siellä ja tulkit käytössä. Olin ollut aiemmin kuurojen koulussa, jossa oli viittomakieliset opettajat. Silloin oli suora kontakti heihin ja se tuntui turvalliselta. Lukio oli iso hyppy uuteen siinä vaiheessa.

Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät, että tässä on kyse vain toisesta kielestä. Kerran koirapuistossa yksi nuori mies alkoi puhua ja näytin, etten kuule mitään, sitten hän teki jotain ”anteeksi, anteeksi, ei mitään”. Minä olin, että ”kerro kerro” ja otin puhelimen esille, että mitä oikein halusit sanoa. Hän kysyi, että minkä rotuinen sinun koirasi on ja minä näppäilin siihen vastauksen. Sitten hän sanoi, että ”ai anteeksi, mä en tiennyt, ettet kuule”. Jotenkin hänelle tuli hirveä ongelma minun kuuroudestani.

Suomessa tapahtuu tosi usein sitä, että kun ihmiset tajuavat, ettet kuule, niin he alkavat kirjoittaa englanniksi kysymyksiä. Minä vastaan suomen kielellä, sitten sieltä tulee taas vastaus englanniksi ja minä yritän sanoa, että voit ihan kirjoittaa suomeksi. Jollakin tavalla tulee sellainen käsitys, että ”tässä on kuuro, täytyy muuttaa kieltä”. Olen pienestä pitäen törmännyt siihen, se on tosi kummallista.

Mitä tehdä, kun kohtaa viittomakielisen? Entä mikä on viittomakielisyydessä parasta? Katso videolta, mitä nuoret vastaavat!


Jaa tämä artikkeli somessa

Tue ihmisoikeustyötä

Lahjoita

Ole kanssamme ihmisoikeuksien puolella ja tue sitkeää työtämme. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille!

Tee lahjoitus