Ihmisoikeusliiton vierailijakirjoittaja Kaisa Nevanperä sai sairauskohtauksen ja putosi turvajärjestelmän läpi pohjalle. Nyt hän haluaa auttaa köyhiä pois häpeästä, ja muita ymmärtämään.
Köyhyys on suhteellista. Se voi olla yksilöllistä tai yhteiskunnallista, aineellista tai aineetonta.
Miltä näyttää köyhyys 2000-luvun Suomessa? Minulle se oli sitä, että syö kolmen kuukauden ajan pelkkää kaurapuuroa. Se on sitä, ettei käy ruokakaupassa vuoteen, vaan jonottaa leipäjonossa joka viikko. Köyhyys on sitä, että kulkee rikkinäisissä vaatteissa ja kengissä, sillä uusia ei ole varaa ostaa.
Köyhyys aiheuttaa häpeää, sekä köyhälle itselleen että tämän läheisille. Köyhyys on maassamme tabu. Meidät on kasvatettu pärjäämään, joten miten kehtaa sanoa, jos ei selviäkään?
Sain vakavan epileptisen sairaskohtauksen vuonna 2007. Kohtaus jätti aivovamman. Siihen asti olin tehnyt paljon töitä. Kaikki muuttui yhtäkkiä epävarmaksi. Menetin kuukausiksi lähimuistini, luku- ja kirjoitustaitoni. Samalla iskulla menetin ammattini, työni, tuloni ja terveyteni.
Samalla kun terveydentilani oli pohjalla, piti kuitenkin taistella, jotta sain sosiaalijärjestelmän kautta apua. Seitsemän vuotta minua pompoteltiin luukulta toiselle, ja toimeentulo piti usein anoa erikseen joka kuukaudelle. Yhteensä täytin kymmeniä hakemuksia joka vuosi, usean vuoden ajan.
Työttömän elämä on pahimmillaan selviytymistaistelua, ei siinä ehdi lomailla tai levätä. Näinä työkyvyttömyyden vuosinani laskin hakeneeni yli viiteensataan työvoimatoimiston koulutukseen ja viiteenkymmeneen oppilaitokseen. Minnekään en päässyt, aina olin väärässä paikassa, ja useimmiten minua vain kehotettiin menemään muualle. Pyörin järjestelmässä kuulumatta mihinkään.
Välillä ihmettelen, miten selvisin tuosta pyörityksestä. Mietin, miten erilaista olisi voinut olla, jos olisin saanut vastauksia ja apua yhdeltä ihmiseltä tai luukulta. Samoin ovat päivitelleet ne sosiaali- ja terveystyöntekijät, joiden pariin löysin vihdoin kaksi vuotta sitten. Tämä oli minulle käännekohta: Se, kun työntekijät kohtasivat minut ihmisenä, tarjosivat apua, ja pyysivät anteeksi järjestelmän aiheuttamaa kärsimystä.
Valtiolta toivon paljon parempaa järjestelmää ja varmuutta edes jonkinnäköisestä toimeentulosta. Säästämisen sijaan pitäisi sijoittaa heikommassa asemassa oleviin ihmisiin, sillä se maksaisi itsensä takaisin. Sen sijaan tämän hetken säästöt näkyvät vuosien päästä moninkertaisina menoina.
Kenelle on hyötyä järjestelmästä, jonka sotkuihin ihmiset jäävät vuosien, jopa vuosikymmenien ajaksi? Byrokratiaa pitää purkaa: järjestelmän pitää muovautua asiakkaan tarpeisiin, ei toisinpäin. Entäpä jos moniammatillinen työtiimi tulisi ihmisiä vastaan, suoraan leipäjonoihin? Siellä he voisivat heti alkaa selvittää ihmisten yksilöllisiä syitä turvaverkon läpi putoamiseen ja auttaa korjaamaan asiat.
Järjestöt voivat omalta osaltaan tuoda heikoimmassa asemassa olevien ihmisryhmien ääntä ja asiaa esiin. Tieto ei lisää tuskaa, vaan antaa ymmärrystä. Järjestöt voivat näin yhdistää erilaisia ihmisiä ja ihmisryhmiä keskenään.
Köyhien asioiden ajaminen ja niistä puhuminen on minulle voimaannuttavaa, vaikka aina asia ei ollut näin. Minulta kesti vuosia saada kokonaisvaltaista tukea yhteiskunnalta. Suunnilleen yhtä kauan kesti päästä yli köyhyyden aiheuttamasta häpeästä.
Nyt haluan vuorostani auttaa niitä, jotka ovat tämän häpeän, pelon ja epätoivon keskellä. Haluan myös saada päättäjät kuulemaan näiden ihmisten hädän ja näkemään heidät saman arvoisina ihmisinä.
Samoin kuin leipäjonossa seisova on vieraantunut ruokakaupassa käymisestä, on tavallinen työssäkäyvä ihminen tietämätön leipäjonon todellisuudesta. Me ihmiset ajattelemme luonnostamme, että kaikki paha tapahtuu muualla, eikä kosketa meitä. Minä jouduin oppimaan jo lapsuudessa, isän kuollessa yllättäen, ja aikuisena, oman sairaskohtauksen jälkeen, ettei mikään ole varmaa tai pysyvää. Ei yhtään mikään.
Isäni opetti minulle eläessään, että meidän tulee elää tulevia sukupolvia ajatellen: suojella luontoa, pitää ihmisyyttä arvokkaampana kuin rahaa ja nähdä toinen toisemme tasavertaisina. Lähimmäisenrakkautta ei voi koskaan olla liikaa.
Kaisa Nevanperä
Kirjoittaja on köyhyyden kokemusasiantuntija.
Kaisan kaltaisia ihmisiä on monia. Ihmisoikeusliitto muun muassa vaikuttaa päättäjiin perusturvan turvaamiseksi jokaiselle. Riittävä toimeentulo on ihmisoikeuskysymys.
Jos haluat edistää työtä oikeudenmukaisen Suomen puolesta, voit tukea Ihmisoikeusliiton toimintaa liittymällä Ihmisoikeusliiton jäseneksi.
