Hyppää sisältöön

Tunnen iloa ja surua, kun yhteisöissä oivalletaan, mitä tyttöjen silpomisesta seuraa

Olen Solomie Teshome ja työskentelen Ihmisoikeusliitossa sukupuolistuneen vakivallan vastaisen työn asiantuntijana. Kun aloitin työni Ihmisoikeusliitossa vuonna 2011, tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaista työtä oli tehty yhdeksän vuotta. Työssäni huomasin, että ilmiö oli Suomessa vielä silloin monelle vieras. Yhteisöissä, joissa silpomista tapahtuu, vaiettiin siitä ja monelta ammattilaiselta puuttui riittävä tieto aiheesta.

Ihmisoikeusliiton aloitteesta Suomeen saatiin muun muassa ensimmäinen tyttöjen sukuelinten silpomisen vastainen toimintaohjelma vuonna 2012. Lisäksi olemme tehneet todella paljon ruohonjuuritason asennemuutostyötä erikielisissä yhteisöissä, joiden lähtömaassa silpomista tapahtuu.

Nykytilanne on, että asenteet silpomista kohtaan ovat muuttuneet kielteisemmiksi yhteisöissä ja viranomaisilla on enemmän tietoa silpomisesta. Suomen valtio on myös ottanut enemmän vastuuta silpomisen torjumisesta.

Vaikka asennemuutosta yhteisöissä on tapahtunut, on Suomessa silti ihmisiä, joilla on väärää tietoa silpomisesta ja joille aihe on tabu. Jotkut ajattelevat, että silpomiskäytäntöä ei ole enää olemassa. Sen vuoksi viranomaisten ennaltaehkäisevä puheeksiotto on äärimmäisen tärkeää.

Puheeksi ottamisesta täytyy välittyä suojeleva asenne

Viranomaisilla, esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, on velvollisuus ottaa silpominen puheeksi. Heidän tulee myös tehdä lastensuojeluilmoitus ja ilmoittaa poliisille, jos on epäily Suomessa asuvalle tytölle tehdystä silpomisesta tai sen uhasta.

Puheeksi ottamisessa suojeleva asenne on tärkeä. Ammattilaisesta ei saa välittyä tuomitseva asenne, vaan ajatus, että hän haluaa suojella tyttöä. Asiakkaalle kannattaa kertoa, että ammattilaisella on velvollisuus ottaa silpominen puheeksi. Silloin asiakas ymmärtää, miksi häneltä kysytään asiasta.

Ammattilaisen ei pidä myöskään olettaa, että kaikki naiset, jotka tulevat tietyistä maista, olisivat käyneet läpi silpomisen. Asiakkaalle voi sanoa, että maassa, josta tulet, tehdään tyttöjen sukuelinten silpomista ja kysyä, onko tämä sukuelinten silpominen tuttu asia. Sen jälkeen voi kysyä, mitä mieltä asiakas on tästä ja onko hänelle tehty sukuelinten silpomista.

Asiakkaalle on hyvä puheeksiottamisen jälkeen kertoa että jos haluat lisätietoa tai keskustella lisää asiasta, niin voit olla yhteydessä Ihmisoikeusliittoon.

Silpomisen läpikäynyt ei ole asiantuntija silpomiseen liittyvissä asioissa

Ammattilaiset luulevat usein, että asiakas, jonka lähtömaassa tyttöjen sukuelinten silpomista tapahtuu, on asiantuntija silpomiseen liittyvissä asioissa. Oikeasti näin ei ole. Joskus tyttö tai nainen ei välttämättä edes itse tiedä, että hän on läpikäynyt silpomisen.

Jos asiakas on itse läpikäynyt silpomisen, on tärkeää kysyä, mikä silpomisen muoto hänelle on tehty (jos asiakas tietää sen). Asiakas on tarpeen mukaan ohjattava oikeaan hoitoon. Samalla on hyvä kertoa, että hänen mahdollista tulevaa synnytystään voidaan helpottaa esimerkiksi avausleikkauksella raskauden aikana. Lisäksi, jos asiakkaalle syntyy tyttölapsi, täytyy varmistaa, että hän suojelee omaa tyttöään silpomiselta.

Silpominen otetaan usein puheeksi liian myöhään

Ongelmallista on se, että silpominen otetaan puheeksi vasta sitten, kun huomataan, että tyttöä ollaan viemässä matkalle, jonka aikana silpominen mahdollisesti toteutetaan. Silloin saattaa olla jo liian myöhäistä.

Kun asiakas on synnyttänyt ja kasvattanut lasta useamman vuoden Suomessa ja silpominen otetaan puheeksi vasta juuri ennen matkaa, asiakas ei saa kokemusta siitä, että tyttöä suojellaan, vaan vain kokemuksen siitä, että häntä ja hänen perhettään epäillään. Tällainen epäily herättää helposti vihaa ja ajatuksen, että viranomaiset vain valvovat. Tämänkin vuoksi ennaltaehkäisevä puheeksiotto on äärimmäisen tärkeää.

Yhteisötyö oli aluksi etsivää työtä ja eteni hitaasti

Yhteisöjen asenteisiin vaikuttaminen on aivan olennainen osa silpomisen vastaista työtä. Tein yhteisötyötä aluksi pääosin Etiopiasta ja Eritreasta tulleiden (amharankieltä puhuvien) keskuudessa. Se oli etsivää työtä. Lähestymistapa oli se, että ensin tutustuimme toisiimme ja sitten, kun henkilö oli valmis tulemaan ryhmään, järjestin suljetun ryhmän.

Luottamuksen rakentamiseen yhteisössä meni muutama vuosi ja oli hyvin vaikeaa päästä puhumaan itse aiheesta. Ensin ihmiset luulivat, että silpominen on vanha käytäntö, jota ei enää tapahdu. Pikkuhiljaa, kun ihmiset ovat alkaneet puhua asiasta lähipiirissään, he ovat huomanneet, että käytäntö on edelleen olemassa. Asiasta ei vain ole tiedetty, koska aihe on tabu.

Ajan kanssa opin, millainen menetelmä sopii millekin kohderyhmälle. Amharankielisten parissa tavoitin ensin vain naisia ja sitä kautta miehet tulivat luonnollisesti mukaan. Naiset halusivat tuoda keskusteluihin myös puolisonsa, jotta voivat kotona jatkaa keskustelua aiheesta. Miehet ovat ymmärtäneet, että heilläkin on velvollisuus suojella tyttöjä ja tukea puolisoa, jos puoliso on käynyt läpi silpomisen.

Avainhenkilöt ja järjestöt mukaan asennemuutostyöhön

Pikkuhiljaa yhteisöistä saatiin mukaan avainhenkilöitä, jotka ovat halunneet välittää tietoa silpomisesta yhteisölleen. Avainhenkilöt keräävät yhteisön jäseniä ryhmiin ja varmistavat, että jos joku on lähdössä matkalle, hän on saanut tietoa silpomisesta. Olemme Ihmisoikeusliitossa kouluttaneet avainhenkilöitä tähän. Olemme kouluttaneet myös järjestöjen työntekijöitä, jotta puheeksioton kynnys madaltuisi järjestöjen toiminnassa mukana olevien naisten keskuudessa.

Halusimme tavoittaa laajasti erikielisiä ryhmiä ja sen vuoksi vierailimme myös eri järjestöissä puhumassa silpomisesta ja itsemääräämisoikeudesta. Kun vierailin järjestössä, minulla kesti jonkin aikaa löytää kohderyhmälle sopiva lähestymistapa. Tekemällä opin sopivia toimintatapoja ja huomasin selkeän muutoksen asennemuutostyön tuloksellisuudessa. Tärkeintä on aina kohdata ihmiset yksilöinä ja luoda turvallinen tila keskustelulle.

Isoäidit itkivät, kun oivalsivat, mitä ovat tehneet lapsenlapsilleen

Käyn työssäni läpi monenlaisia tunteita. Muistan tilanteen, jossa joukko yhteisön isoäitejä oli kokoontuneena ja keskustelimme siitä, mitä tyttöjen sukuelinten silpominen tarkoittaa ja mitä muotoja siitä on.

Mukana oli yksi isoäiti, joka ei olisi halunnut puhua aiheesta ollenkaan. Kerroin, että silpominen voi aiheuttaa esimerkiksi kuukautiskipua, virtsaamisvaikeutta ja tulehduksia. Isoäiti totesi, että nämä kaikki oireet heillä on, mutta he eivät ole osanneet yhdistää, että ne johtuvat sukuelinten silpomisesta. Heille oli kerrottu vain, että silpominen on tytön terveydelle hyväksi, tyttö on puhtaampi ja tulehdukset vähenevät. Isoäiti kertoi oivaltaneensa siinä hetkessä, että tämä onkin naisten kontrollointia.

Melkein puolet isoäideistä itki ja heistä tuntui todella pahalta se, että he olivat vaatineet omia lapsenlapsiaan käymään läpi sukuelinten silpomisen. Se oli työssäni sekä ilon että surun hetki.

Olin iloinen siitä, että nämä isoäidit vihdoin saivat oikeaa tietoa silpomisesta ja halusivat edistää myös silpomisen läpikäyneiden hyvinvointia. Surullinen olin siitä, että he olivat tiedon puutteen takia niin pitkään itse kärsineet silpomisen seurauksista ja aiheuttaneet tietämättään kärsimystä myös tyttärilleen ja lapsenlapsilleen.

Isoäidit ovat sanoneet, että mikään, mitä he sanovat tai tekevät, ei voi tuoda takaisin sitä, minkä he ovat tytöiltä vieneet.

Rohkeita, kokemuksistaan kertovia naisia tarvitaan lisää

Tyttöjen sukuelinten silpominen on ollut pitkään vaiettu asia yhteisöissä. Monet sellaisetkin henkilöt, jotka ovat itse läpikäyneet silpomisen, ovat puhuneet asiasta ensimmäistä kertaa minun kanssani. Osa ei ole edes tiennyt aikaisemmin, että heidät on silvottu. Silpomisen tyyppikuvien avulla olemme yhdessä selvittäneet naisten kanssa asiaa.

Silloin kun aloitin tämän työn, naisten ei ollut helppoa itse ottaa silpomista puheeksi viranomaisen kanssa, jos he halusivat selvittää, ovatko läpikäyneet silpomisen. Olen kertonut ryhmissä ihmisille, että ammattilaisilla on velvollisuus ottaa asia puheeksi. Kannustan naisia puhumaan avoimesti ja rohkeasti. Nykyään silpomisesta puhuminen on onneksi helpompaa.

Naiset, jotka ovat läpikäyneet silpomisen, ovat alkaneet puhua omista kokemuksistaan myös lähipiirissään ja julkisesti. Se edesauttaa ja nopeuttaa muutoksen tapahtumista. Rohkeita ja vahvoja roolimalleja, naisia ja miehiä, tarvitaan lisää silpomisen lopettamiseksi. 

Yhteistyöllä silpominen voidaan saada loppumaan

Tällä hetkellä ammattilaisten velvoite silpomisen puheeksi ottamisesta ei toteudu niin kuin pitäisi. Siihen liittyvää koulutusta on lisättävä. Myös moniammatillista yhteistyötä silpomiseen puuttumiseksi on kehitettävä ja vahvistettava. Lisäksi on osoitettava lisää resursseja silpomiseen liittyvään tutkimukseen ja tilastointiin.

Vastuu lapsen suojelusta ei saisi kuitenkaan olla vain viranomaisilla. Silpomisen riskimaista tulevilla yhteisöillä on suuri vastuu omien tyttöjensä suojelusta. Yhteisöissä on uskottava, että silpomista todella tapahtuu edelleen ja että käytännön on loputtava. Asennemuutostyötä on jatkettava. Vanhemmilla ja yhteisöllä on ensisijaisesti vastuu suojella tyttöjä silpomiselta.

Kaikki me yhdessä suojelemme tyttöjä silpomiselta. Toivon, että vuoteen 2040 mennessä Suomessa riski joutua silpomisen kohteeksi olisi nolla. Minä vaikutan tähän asennemuutostyöllä ja kouluttamalla viranomaisia. Uskon, että Suomen valtio pystyy kitkemään silpomisen Suomesta. Yhdessä kaikki on mahdollista.

Ole Solomien mukana suojelemassa tyttöjä!

Yhteistyöllä voimme saada silpomisen loppumaan. Meillä kaikilla on vastuu suojella tyttöjä. Tue tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaista työtämme lahjoittamalla -> Lahjoita täällä

Ihmisoikeuksien puolustajia tarvitaan nyt!

Liity tukijaksi

Jaa tämä artikkeli somessa

Tue ihmisoikeustyötä

Lahjoita

Vaikuta ihmisoikeuksien puolesta ja tue työtämme. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille.

Tee lahjoitus