Ihmisoikeusliitto tapasi reilu vuosi sitten viisi saamelaista nuorta, jotka kertoivat elämästään, tulevaisuudenhaaveistaan ja identiteetistään. Tapasimme samat saamelaisnuoret uudestaan. Mitä heille kuuluu nyt?
Voit myös seurata keskustelua ja osallistua siihen Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä hashtagilla #saamelaisnuori.
Aslak Holmberg, 29
Saamelaiskäräjien jäsen, Ellos Deatnu! (Eläköön Teno!) -aktiivi, opiskelija
”Vuosi sitten olin vastikään muuttanut Tromssaan opiskelemaan maisteriksi. Koko vuosi tuli reissailtua kaikennäköisissä konferensseissa ja seminaareissa. Listalle tuli toistakymmentä maata. Pisin reissuni oli Pohjois-Dakotaan, Standing Rockin leiriin. Meitä lähti sinne parikymmentä saamelaisnuorta. Standing Rock oli maailmanhistorian suurin alkuperäiskansojen kohtaamispaikka ja liike, joka sai mukaansa muutkin tukemaan alkuperäiskansojen asiaa. Siitä saimme oppia ja ideoita myös Tenojoen Moratorioon, josta käsin vastustimme Tenojoen uutta kalastussopimusta.
Kun Tenojoen kalastussopimus hyväksyttiin alkuvuodesta 2017, ajattelin, että ”näinkö tämä tosiaan meni”. Olo oli samaan aikaan jääräpäinen ja epävarma. Sopimus tarkoittaa, etten saa enää kalastuslupaa Tenolle.
Tromssasta on kotiin Nuorgamiin 12 tunnin ajomatka, linnuntietä se on lähin yliopisto. Kalastus on ollut vahvin ja tärkein yhteys kotiini sen jälkeen, kun muutin lukion jälkeen pois. Olen aina ollut kesän Nuorgamissa ja kalastanut talveksi kalaa. Olen saanut tehdä sitä isän kanssa ja samalla oppia häneltä.
Viime kesänä en olisi saanut olla isäni kanssa kalastamassa. Kalastin silti. Minusta tuntuu, että se vaikutti enemmän isään kuin minuun. Ajattelin, että ”tehkää mitä teette, en välitä”. Mutta isäni on huolestuneempi seurauksista, joita minulle voisi koitua. Ehkä hän enemmän edustaa sitä sukupolvea, joka on tottunut siihen, että helpointa on olla hiljaa ja ottaa vastaan se, mitä tulee ja yrittää pärjätä. Se on oikeastaan vastakohta siihen, miten itse suhtaudun näihin asioihin.”
Sáárá Seipiharju, 18
Varusmies
”Yläasteella oli ajatus, että olisi hienoa käydä armeija ja lukiossa se vahvistui, kun mietin, pitäisikö pitää välivuosi. Kun kävin kutsunnoissa, tuli vahvasti tunne, että tämä päätös oli oikea. Astuin palvelukseen viime heinäkuussa. Olen saanut uusia kavereita ja oppinut paljon uutta. Armeija on kasvattanut ihmisenä ja opettanut tuntemaan omat rajansa. Tietää, että pystyy vaikka mihin.
Kotia ja omaa yhteisöä on ikävä välillä. Kyllähän porukkaa täällä kiinnostaa hirveästi saamen kieli. Kaikki haluavat aina kuulla, että ”sanopa jotain saameksi”. Olen muutaman kanssa käynyt ihan hyviäkin keskusteluja saamelaisuudesta ja kertonut heille asioista, kun he eivät ole oikein tienneet mitään.
Aina välillä tuntuu siltä, että saamelaisten asiat rullaavat hyvin. Sitten taas, kun nyt aika paljon elää uutisten kautta, tulee olo, että ei kyllä päästä yhtään mihinkään. Se on vähän surullista, mutta on ihana huomata se, mikä on erilaista kuin silloin, kun minä olin nuorempi on, että nyt on erilailla hieno asia olla saamelainen.
Hain intin takia lykkäystä saamen kielen ja kulttuurin opinnoista. On ikään kuin vähän velvoite minulle, että haluan tehdä asioita oman kielen ja kulttuurin hyväksi. Se on ollut aina lähellä sydäntä. Olin ennen kielipesässä töissä. Mietin silloin, onko itsekäs teko lähteä armeijaan, kun olisi voinut tehdä oman yhteisönkin hyväksi asioita. Mutta ajattelin, että varmaan minua olisi kaduttanut. Olisi kaduttanutkin, koska on tämä hienoa, vaikka välillä ärsyttääkin.”
Ville-Riiko Fofonoff, 24
Toimittaja
”Tulevaisuudensuunnitelmani eivät ole vuodessa muuttuneet: elokuvia, videoita, valokuvia tai somejulkisuus! Valmistuin viime keväällä, ja aloin huhtikuussa työskennellä Yle Sápmille. Kun juonnan radiossa, puhun koltansaameksi. Olen lisäksi opiskellut pohjoissaamea. En tosin ole kaksikielinen, vaan ymmärrän vain, mitä toiset puhuvat pohjoissaameksi.
En kuitenkaan halua jäädä toimittajaksi. Uutistoiminta on sellaista pikkujuttujen nopeaa kertomista. Haluaisin mieluummin tehdä elokuvia tai jotakin visuaalista. Jotain, josta jäisi muutakin hyötyä kuin sen kuukausipalkan. Vaikkapa julkisuutta, koska elokuvistahan ei saa rahaa. Videoiden teko on ollut minulla harrastuksena koko ajan. On omia ja yhteisiä videoprojekteja, jotka ovat valmistuneet, ja on ikuisuusprojekteja. Joka tapauksessa ensin täytyy tehdä videoita, jotta oppii tekemään videoita. Vasta seuraava askel on tehdä joku hieno video, jonka kaverit tai saamelaiselokuvien tekijät huomaavat ja ajattelevat, että ”osaa sekin tehdä” tai ”voitaisiin se tänne palkata töihin”. Minä en ole vielä siinä vaiheessa. Vasta sen jälkeen pääsee tekemään ns. oikeita elokuvia.
Ongelma on, ettei täällä ole tuotantofirmoja. En silti haluaisi muuttaa pois, vaan tänne pitäisi jonkun perustaa sellainen. Sitä en yksin pysty tekemään. Olisi eri asia, jos voisimme jonkun kaverin kanssa ostaa yhdessä sellaisen 50 000 euron kameran ja kaiken muun laitteiston. Tai voisihan sitä mennä Helsinkiin ja käydä elokuvakoulun siellä. Mutta se olisi minulle viimeinen vaihtoehto.”
Laura Pieski, 20
Yliopisto-opiskelija
”Opiskelen toista vuotta saamen kieltä ja saamelaista kulttuuria Oulun yliopistossa, Giellagas-instituutissa. Suunnittelen, että kun kerkeän koulusta, pääsisin palaamaan pohjoiseen, tekemään töitä siellä ja muuttamaan poikaystävän kanssa yhteen.
Olen nyt väistyvä Saamelaiskäräjien nuorisoneuvoston puheenjohtaja. Siitä on hyvä fiilis, että saimme viime vuonna nuorisoneuvostossa aika paljon aikaan. Suunnittelimme hanketta, jossa saataisiin ainakin yksi saamelaisnuori kiertämään Suomen kouluissa kertomassa saamelaisista. Toinen iso asia olisi, että saamelaisten kansallispäivä tehtäisiin valtakunnalliseksi teemapäiväksi kouluissa. Huomasin, että aika hitaasti Suomessa asiat tapahtuvat. Byrokratia ohjaa kaikkea asioiden etenemistä. Toivon, että tulevaisuudessa saamelaisilla olisi parempi asema ja mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon ja heitä koskeviin asioihin.
Olen oivaltanut vuoden aikana, miten tärkeää on, että opiskelen omaa äidinkieltä, jotta voin tulevaisuudessa toimia saamen kielen edistämiseksi. Edelleenkin ihmisillä on yleisesti vähän tietoa saamelaisista ja välillä turhauttaa, että minun on koko ajan selitettävä, kuka olen ja minkälainen tausta minulla on. Nyt haluan keskittyä opintoihini, jotta valmistun. Vaikka en ole enää mukana nuorisoneuvostossa, on minulla kuitenkin muita mahdollisuuksia vaikuttamiseen. Valmistuttuani toivon, että voisin edistää saamen kieltä tekemällä töitä konkreettisesti kielen eteen.
Haluan olla edelleenkin optimistinen siitä, että saamelaisten asema tulee parantumaan jatkossa ja tieto saamelaisista lisääntyy hiljalleen. Toivotaan, että mennään riekon askelilla, pienin askelin, eteenpäin. Välillä tulee takapakkia, mutta sitten taas toivotaan, että jossain toisessa asiassa edistytään.”
Niki Rasmus, 22
”Valmistuin keväällä media-assistentiksi, jos muistan nyt tittelin oikein. Nyt kun olen kerennyt koulusta, on tullut elämässä vähän tylsempi vaihe, kun ei ole vielä päivittäistä työtä. Olen ajatellut ainakin tämän ajan hölmöillä tällä paikkakunnalla ja sitten päättää, lähteäkö jonnekin jatkokouluun. Helsingissä tosin varmaan pää räjähtäisi. Tavallaan välillä pelottaa se ajatus täältä lähtemisestä, kun täällä on niin rauhallista.
Musiikki on yhä pysynyt mukana elämässä. Harrastan musiikkia niin kuin joku harrastaa punttisalilla käymistä viisi kertaa viikossa. Musiikissa on se hyvä puoli, että voi leikitellä ja tehdä kaikkea tyhmää vain omaksi iloksi. Voin vaikka alkaa laulaa, eikä kukaan saa koskaan tietää!
Loppujen lopuksi ei meissä saamelaisissa ole mitään eksoottista. Olemme ihan yksi kansa muiden joukossa! Kun puhutaan saamelaisten oikeuksista, koen harvemmin niiden koskettavan minua. Tai silloinkin kun koskettavat, en ole aina samalla aaltopituudella muiden saamelaisten kanssa.
Meidät nähdään helposti yhtenä könttänä, vaikka olemme kaikki todella erilaisia yksilöitä. Tuntuu, että ihmisten pitää automaattisesti luokitella muut ihmiset jollain tavalla. Esimerkiksi ”ahaa, kaikki saamelaiset ovat tätä mieltä”. Tai jos joku saamelainen onkin eri mieltä siitä, niin sitten se on ”ahaa, saamelaiset ovat erimielistä porukkaa”.
Olemme pieni kansa, ja on hyvä, että välillä noustaan vastaan. Mutta välillä tuntuu, että liikaa tarraudutaan siihen, että me olemme saamelaisia ja pieni kansa eikä meille voi tehdä näin! Vaikka eihän se sikäli ole mukavaa. Olisin halunnut syntyä siihen vanhaan aikaan. Nyt tuntuu, että meiltä vaan katoaa jotain koko ajan, kuten vaikka nyt kalastus. Se ei henkilökohtaisesti minua edelleenkään liikuta, mutta se minua harmittaa, että se on joskus ollut ihan kunnon elinkeino, eikä sitä välttämättä enää pian ole olemassa.”
Teksti ja kuvat: Susanna Kosonen ja Riikka Minkkinen / Ihmisoikeusliitto
Laura Pieskin kuva: Linda Tammela
Sáárá Seipiharjun kuva: kotialbumi
Lue lisää:
