Kun miettii valtiota nimeltä Suomi, miten tätä valtiota ja sen tarinaa on rakennettu, on siihen aina kuulunut yhdessä tekemisen meininki: on kuulunut talkoohenkeä, järjestäytymistä ja yhdessä toimimista. Olemme marssineet kaduilla ja vaatineet ihmisoikeuksia. Sitä mukaa, kun paine on kasvanut, poliitikot ovat seuranneet perässä ja lähteneet toiveitamme toteuttamaan.
Olemme yhdessä rakentaneet erilaisia instituutioita ja tehneet tekemällä, vaatimalla ja ponnistelemalla. Jossain vaiheessa tuli hyvä aika, se aika, jolloin ei ollutkaan niin cool olla aktivisti. Luulen, että me ajattelimme, että hei, maailma on valmis ja nyt voidaan vähän levähtää ja ajatella, että kaikenlaista on saavutettu. Mutta nyt me näemme, mitä siitä on seurannut, aika kauheita tilanteita kaiken kaikkiaan.
On ollut aika, jolloin on mietitty, että nyt näyttää hyvältä, vauraus kasvaa, ihmiset voivat paremmin kuin koskaan, teknologia kehittyy, duunia riittää. Mitäpä tässä taistella. Totta kai on aina ollut vähemmistöryhmiä, joiden oikeudet eivät ole täysin toteutuneet, mutta valtaväestöllä, valtaosalla meni hyvin ja se tuntui riittävän.
Nyt me huomaamme backflashin, joka siitä on seurannut. Yhtäkkiä pimeyden voimat valtaavat. Tuntuu, että joku mordor jossain lymyää ja houkuttelee seuraajiaan ja sitten tapahtuu näitä tilanteita, mitä tapahtuu, ja tilanteilla viittaan eri johtajiin, mutta myös liikkeisiin, jotka vaikuttavat joka maailman kolkassa näinä päivinä.
Jos me ajattelemme, että meillä on Euroopassa ongelmia äärioikeiston kanssa, niin me emme katso riittävän kauas emmekä riittävän tarkkaan. Jos me ajattelemme, että meillä on täällä Suomessa ainoastaan natsit marssimassa kaduilla natsilippujen kanssa, kuka olisi ikinä uskonut, niin se ei rajoitu näihin kulmiin.
Viestini tälle tilaisuudelle tänään on, että olen onnellinen, että on olemassa Ihmisoikeusliiton kaltaisia toimijoita. Olen onnellinen siitä, että Suomi on yhdistysten ja järjestöjen luvattu maa. Mutta järjestöt eivät toimi yksin; järjestöt toimivat silloin, kun ihmiset lähtevät mukaan niiden toimintaan. Järjestöt toimivat silloin, kun me toimimme yhdessä. Silloin järjestöt luovat paineita instituutioihin. Ideaalitilanteessa, jos maailma olisi valmis ja feministinen vallankumous olisi tapahtunut, niin instituutiot toimisivat omalla painollaan.
Meillä on EU ja ihmisoikeusistuimet ja YK ja kaikki hienot instituutiot, jotka on rakennettu ajatellen sitä, että kaikki elämä on arvokasta ja kaikki syntyvät vapaina ja yhdenvertaisina. Ihmisoikeudet eivät kuitenkaan toteudu itsestään. Mitä enemmän me luomme painetta kohti instituutioita ruohonjuuritasolla järjestöjen kautta, sitä enemmän me näemme konkretiaa tapahtuvan ja näiden toimien toteutuvan.
Jos me haluamme yhteiskunnan, joka rakentuu demokratialle ja yhdenvertaiselle ajattelulle, kaikelle tälle hyvälle ja kauniille ja jossa on mahdollista kävellä kaduilla ilman pelkoa, jossa on mahdollista olla nainen eikä tarvitse ajatella, että sukupuoleni estää minua etenemästä urallani tai joudun tietynlaisiin epämukaviin tilanteisiin, koska olen sattunut syntymään tietyn näköiseksi, niin se vaatii työtä. Se vaatii sitä, että me jaksamme myös silloin, kun näyttää siltä, että eihän tässä ole hirveästi töitä tehtävänä; että silloinkin pysymme hereillä.
Jos me haluamme elää demokraattisessa ja yhdenvertaisessa yhteiskunnassa, meidän pitää jokaisen toimia. Meidän pitää jollain tavalla päästää irti ajatuksesta, että yhden ihmisen ääni ei muuta mitään tai että yksi toimija ei yksinään pysty tekemään mitään tai että tuolla on joku aktivisti, joka tekee, ei minun tarvitse. Jokaikisen panos tarvitaan, se on niin yksinkertaista. Se panos voi pienimmillään olla sitä, että äänestää demokraattisissa vaaleissa ja tukee sellaista toimintaa, joka ajaa sellaisia arvoja, mitä haluatte toteutuvan tässä yhteiskunnassa. Meillä ei ole varaa olla passiivisia.
Lopetan Martin Luther Kingin sanoihin: ”Me emme tule muistamaan vihollistemme sanoja, me tulemme muistamaan ystäviemme hiljaisuuden.”
Maryan Abdulkarim
kirjoittaja
Kuvia ja puheenvuoroja EI TINGITÄ! Ihmisoikeuksien illasta.
