Kehitysvammaisuus nähtiin vielä 1800-luvun loppuvuosina osana suurempaa vaivaishoidon tehtävää. Vaivaiseksi katsottiin henkilö, joka oli pysyvästi työkyvytön, kärsi jostakin viasta ja oli ulkopuolisen avun tarpeessa. Olennaista tässä oli köyhyys, kyvyttömyys elättää itseään omalla työllään, ei vamma sinänsä. Näinhän sosiaalihuoltoa on aina ajateltu. Kirjoittaa Heikki Seppälä Ihmisoikeusliiton blogissa.
Eugeniikka eli rodunjalostusoppi alkoi 1900-luvun alussa säteillä siihen, millä tavoin kehitysvammaisuuden ongelma ja siihen tarvittavat ratkaisut nähtiin. Suomessa eugeniikan lippua kantoi eturivissä Perttulan tylsämielisten koulun johtaja Edvin Hedman. Hän julisti, että tylsämielisyys on ”lisääntyessään rotumyrkky, rotua hajottava ja tuhoava tendenssi”. Sen vuoksi tällaiset ihmiset on ”mahdollisuuksien mukaan sosiaalistettava, heitä on kontrolloitava, tehtävä impotenteiksi ja samanaikaisesti työhaluisiksi sekä työkykyisiksi. Mutta tämä sosiaalistaminen ei onnistu ilman koulutusta ja kasvatusta, ilman siihen tarvittavia laitoksia”. Siinä oli jämäkkä ohjelmajulistus ja perustelu laitoshuollolle.
Eugeniikka löysi psykologian innovaatioista erinomaisen työkalun. Ranskalaiset lääkärit Binet ja Simon olivat kehittäneet koululaitoksen tarpeisiin ensimmäisen älykkyystestin 1905. Amerikkalainen psykologi ja rotuhygieenikko Henry Goddard omi testin käyttöönsä, levitti siitä kopioita pitkin Yhdysvaltoja ja rakensi keräämästään aineistosta tavan luokitella kehitysvammaisia ihmisiä eri vaikeusasteisiin älykkyysiän mukaan.
Goddardin mukaan älykkyys periytyi yhden geenin välityksellä eivätkä muut tekijät vaikuttaneet siihen. Lievästi kehitysvammaiset ihmiset olivat hänen mukaansa yhteiskunnalle vaarallisimpia. Heidät oletettiin seksuaalisesti holtittomiksi ja taipuvaisiksi lisääntymään hanakasti. Jotta tylsämielisyys ei leviäisi ja pilaisi rotua, tarvittiin sekä sterilisointilakeja että laitoksia, jonne nämä ihmiset suljettaisiin.
Tämä oli sen ajan asiantuntijoina esiintyvien ihmisten puhetta. Älykkyystestit ja silloiset älykkyysteoriat valjastettiin tieteen valepuvussa esiintyneen ideologian käyttöön. Objektiivisilta näyttäviä diagnooseja käytettiin palvelemaan kehitysvammaisia ihmisiä eristäviä käytäntöjä, oli kyse sitten asuinpaikasta, opetuksesta, rippikoulusta, avioliiton solmimisesta, armeijan käymisestä tai oman omaisuuden hallinnasta. Vuoden 1935 sterilisointilaissa rajattiin älykkyysiän perusteella ne, joita laki koski.
Eikö tämä ole jo taakse jäänyttä historiaa? Miksi jauhaa vanhoja asioita? Siksi, että monet erottelun ja eristämisen käytännöt ovat jääneet elämään. Yhä edelleen auktoriteetit pyrkivät päättämään, missä ja miten kehitysvammaiset elävät. Yhä edelleen kehitysvammaisia asutetaan pikkulaitoksiin ja heitä myydään kotiensa mukana hankintalakiin vedoten. Ihmisoikeudet eivät ole vieläkään kaikille samat.
Heikki Seppälä
Kirjoittaja on psykologi ja tietokirjailija.
Vierailijablogikirjoitukset edustavat kirjoittajien omia mielipiteitä eivätkä välttämättä Ihmisoikeusliiton kantaa.
Ihmisoikeusliitto järjesti yhteistyössä Kuurojen Liiton ja Kehitysvammaliiton kanssa seminaarin Historian vääryydet – Miten valtio voi hyvittää mennyttä?
