Ensimmäiset muistoni Suomesta ovat 1990-luvun alusta. Olimme tulleet tyttöystäväni kanssa Ruotsista viettämään vappua Helsingissä; aluksi Kaivopuistossa hänen opiskelutovereidensa kanssa. Ohittaessamme puun alle leiriytyneen ryhmän eräs heistä huusi perääni n-sanan. En ollut koskaan ennen kuullut sanaa huudettavan sillä tavalla. Vaimoni ystävätär reagoi nopeasti, pyysi, etteivät huutajat olisi hölmöjä juntteja ja huutajat tuijottivat nolostuneina maahan. Näin kirjoittaa Modou Sidibe Ihmisoikeusliiton blogissa.
Joitakin vuosia myöhemmin olimme muuttaneet Suomeen ja ensimmäinen poikamme oli syntynyt. Eräänä aurinkoisena päivänä kävelen metroasemalle mennäkseni kouluun ja ohitan lastenvaunuja työntävän miehen. Huomaan toisen miehen, joka tulee vastaan kolatölkki kädessä. Kun pääsen metroasemalle, kuulen huudon ja käännyn. Kolatölkkimies juoksee tiehensä toinen mies perässään. Melko pian lastenvaunumies palaa vaunuissa itkevän lapsensa luo. Lapsi ja vaunut ovat yltä päältä kolassa ja miehen silmät kyynelissä. Yritän lohduttaa miestä, mutta tunnen itseni avuttomaksi. Olisinko voinut estää sen, että ulkomaalaiselta näyttävä mies joutui suomalaiselta näyttävän miehen hyökkäyksen kohteeksi?
En tiedä vastausta, mutta tiedän, että näky ei ole koskaan hävinnyt verkkokalvoltani. Tapahtunut vaikuttaa minuun yhä erityisesti, kun näen ulkomaalaissyntyisen miehen lastenvaunujen kanssa. Olen aina varuillani, kun menen ulos lasteni kanssa, valmis puolustamaan heitä kaikissa tilanteissa ja ikävä kyllä vähän varautunut pahimpaan.
Kylmänä talviyönä seison taksijonossa Helsingin keskustassa. Pitkät jonot, pikkujouluaika. Kun lopultakin on minun ja ystäväni vuoro, taksikuski kysyy matkanpäätämme. Siihen suuntaan hän ei aja, hän vastaa, kun sanomme osoitteen. Noloina astumme sivuun ja viittaamme seuraavalle jonossa ottamaan auton. Iso siilitukkainen mies lentäjäpuserossa ja mustissa kengissä astuu esiin ja ihmettelee, emmekö enää tarvitse taksia. Kun selitämme hänelle kuskin vastauksen, astuu hän autolle. Pian hän vilkuttaa meidät tulemaan autoon ja me ajamme kiitollisina ja ilman ongelmia kotiin.
Tämä tapaus opetti minulle yhtä ja toista. Yhtä paljon kuin olen kironnut kansalaisrohkeuden puutetta, kun lapsen kimppuun hyökättiin keskellä päivää metroasemalla, yhtä hämmästynyt olin, kun joku, joka ulkoisesti näytti skiniltä, puolusti minua keskellä yötä. Tajusin, että minullakin on koko joukko ennakkoluuloja.
Minä ja perheeni olemme vuosien mittaan muuttaneet usein paikasta toiseen. Viime kesänä oli taas aika palata Suomeen. Maahan, jossa monet ystävät ja perhe tekevät oloni kotoisaksi. Mutta myös maahan, johon liittyy tiettyjä raskaita muistoja.
Viimeiset kahdeksan kuukautta ovat yllättäneet positiivisesti. Lapseni ovat tosin kasvaneet ja osa jo muuttanut pois kotoa, mutta tämä ei ole ainut syy siihen, että oloni on aiempaa rennompi. Ilmapiiri on muuttunut parempaan suuntaan. Erityisesti nuoret antavat toivoa asenteillaan elämään ja toisiinsa.
Toki kynnys asioihin puuttumiseen on yhä melko korkea. Joidenkin mielestä se johtuu suomalaisten tarpeesta antaa jokaisen hoitaa omat asiansa. Minä uskon, että se johtuu siitä, että Suomessa ei kovinkaan usein kannusteta ihmisiä kansalaisrohkeuteen. Tarvitaan vähän totuttautumista, että uskaltaa ja osaa, että on hyviä esimerkkejä seurattavaksi.
Viime vuoden keväänä saimme seurata Ihmisoikeusliiton ja HSL:n Päätepysäkki-kampanjaa, joka korosti asioihin puuttumisen sekä ääneen sanomisen tärkeyttä tai miten voi teoin, esimerkiksi istumapaikan valitessaan osoittaa, kenen puolella seisoo. Kampanja teki minut iloiseksi. Uskon, että useimmat ihmiset suhtautuvat myötämielisesti muihin ihmisiin, mutta liian usein annamme joidenkin sabotöörien, rasistien tai muiden kiusaajien, pilata tunnelman. Jos me, jotka olemme enemmistönä, avaamme suumme, on aika helppoa lopettaa kiusaaminen. Ja samalla olemme hyvänä esimerkkinä lapsillemme, jotka voivat oppia, että on sekä oikein että melko helppoa puuttua asiohin.
Modou Sidibe
Sosionomi ja nuoriso-ohjaaja
Blogiteksti on käännetty ruotsista. Lue alkuperäinen kirjoitus: Vem vågar säga ifrån?
Vierailijablogikirjoitukset edustavat kirjoittajien omia mielipiteitä eivätkä välttämättä Ihmisoikeusliiton kantaa.
Ihmisoikeusliiton jäsenenä olet osa kotimaista ihmisoikeusliikettä. Tutustu jäsenyyteen ja liity jo tänään!
