Avotyötoiminta on työoikeuden näkökulmasta täynnä vaaranpaikkoja. Kehitysvammaiset ihmiset tekevät usein normaaleja työtehtäviä työpaikoilla, mutta voivat jäädä työoikeudellisen suojan ulkopuolelle, kirjoittaa Jaana Paanetoja Palkkaa työstä -kampanjan blogissa.
Väittelin kehitysvammaisten työtoiminnan ja erityisesti avotyötoiminnan oikeudellisesta luonteesta vuonna 2013. Päätehtävänäni oli tarkastella, mitä sosiaalipalveluna järjestettävä työtoiminta ja avotyötoiminta ovat oikeudellisesti. Voiko niissä olla kysymys työsuhteisen työn tekemisestä?
Ihmettelin jo silloin, miten avotyötoiminta, josta ei ole yhtään kirjausta laissa, oli voinut jatkua Suomessa jo pitkään. Ihmetystä ei niinkään aiheuttanut se, että avotyötoiminnalla on pyritty järjestämään asiakkaalle mielekästä tekemistä eikä se, että toiminnalla on tavoiteltu integroitumista ’tavalliseen’ työelämään. Sen sijaan en löytänyt – enkä ole sittemmin löytänyt – vastausta kysymykseen siitä, miten sosiaalipalveluihin voi ylipäänsä kuulua järjestää yksityissektorin työnantajille työvoimaa, joissain tapauksissa täysin korvauksetta. Ja se suurin kysymys: miksi asiantilaa ei ole korjattu aikoja sitten?
Nykyään puhutaan paljon työnantajien vastuullisuudesta ja peräänkuulutetaan eettistä toimintaa. Miten tämän kanssa on sopusoinnussa se, että työpaikoilla on kehitysvammaisia ihmisiä, jotka tekevät normaaleja työtehtäviä ilman normaalia työntekijän statusta? Miten tällainen järjestely istuu vastuulliseen toimintaan?
Kehitysvammaisten avotyötoiminnasta puhuttaessa korostetaan usein sitä, että kyseessä olisi työ ilman palkkaa, ja että tavoitteena olisi saada heille ”oikea palkkatyö”. Tässä hämärtyy helposti se, että useassa avotyötoimintatapauksessa työsuhteelta vaadittavat tunnusmerkit voivat jo tälläkin hetkellä täyttyä. Kysymys on siitä, että työsuhteen syntymistä ei tunnusteta tai tunnisteta.
Tutkimukseni mukaan avotyötoimintaan osallistuville maksetaan säännönmukaisesti työosuusrahaksi nimettyä korvausta. Sitä maksetaan heidän tekemästään työstä, joten työtä ei tehdä ilman vastiketta. Tämä korvauksen maksaminen johtaa nimenomaan siihen, että työsuhteelta vaadittava vastiketunnusmerkki täyttyy. Vastikkeen nimitys ei siis ole relevanttia, joten työtä tehdään tälläkin hetkellä ’palkkaa’ vastaan. Epäkohtana on ennen kaikkea se, että toiminta jää laajan työoikeudellisen suojan ulkopuolelle. Lisäksi on huomattava, että joskus työehtosopimuksen mukaan määräytyvä palkka voi olla jopa pienempi kuin työosuusraha. Pääpaino ei pitäisi siis olla palkan ’vaatimisessa’.
Oikea ratkaisu ei ole mielestäni se, että nykyisen avotyötoiminnan sekamelska sosiaalipalveluiden puolella hoidettaisiin niin, että jatkossa kehitysvammaiset tekisivät työtä vain työsuhteessa avointen työmarkkinoiden työnantajiin. Tällöin nykyiset virheet peittyisivät, eikä avotyötoiminnan oikeudellista luonnetta selvitettäisi käytännössä. Lisäksi on muistettava, että myös työtoiminnalle ja avotyötoiminnalle on käyttöalaa.
Ongelmana on tällä hetkellä se, että avotyötoiminnan käytännön järjestelyt ovat riistäytyneet käsistä ja synnyttäneet työoikeuden näkökulmasta melkoisia vaaranpaikkoja. Tosin vaarat eivät näytä johtaneen eivätkä johtavan toiminnan laillisuuden arviointiin. Tiedossani ei näet ole edes vuoden 2013 tutkimukseni jälkeen yhtään tuomioistuinratkaisua, jossa olisi arvioitu erityishuoltona järjestettävän työtoiminnan tai avotyötoiminnan oikeudellista luonnetta. Seuraavaksi voikin ihmetellä tätä.
Jaana Paanetoja
Kirjoittaja on OTT ja työ- ja sosiaalioikeuden dosentti.
Tutustu Ihmisoikeusliiton ja Kehitysvammaliiton Palkkaa työstä -kampanjaan.
