Vammaisten henkilöiden oikeus urheiluun ja liikuntaan on ihmisoikeuskysymys

Onko hyvä, että vammaisilla henkilöillä ja erityisryhmillä on omaa urheilu- ja liikuntatoimintaa? Vai pitäisikö kaikkien harrastajien ja urheilijoiden kuulua saman toiminnan piiriin? Vastaus on molempiin kyllä. Tämä ajatus sisältyy myös YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevaan sopimukseen. Olennaista on valinnanvapaus.

Neljä vuotta sitten Suomi ratifioi YK:n vammaisten henkilöiden ihmisoikeussopimuksen, johon sisältyy vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuus virkistys-, vapaa-ajan ja urheilutoiminnassa. Perinteisen erityisryhmille suunnatun toiminnan lisäksi painotetaan valtavirtaistamista. Tämä nk. inkluusion kaksoisstrategia sisältää ajatuksen vapaudesta valita, missä, mitä, milloin ja kenen kanssa liikkuu tai harrastaa. Aito valinnan mahdollisuus syntyy vain sitä kautta, että on mistä valita. Ideaalitilanteessa vammaisurheilun omien lajien tai paralympialaisten rinnalla on myös kaikille avointa tarjontaa tavallisissa urheiluseuroissa, ryhmissä ja liikuntakeskuksissa.

Suomessa yli puolet lajiliitoista on ottanut vastuun vammaisurheilun tai soveltavan liikunnan järjestämisestä, ja urheiluseuroista noin kolmasosassa on mukana yksittäisiä vammaisurheilijoita tai erityisryhmiin kuuluvia henkilöitä (Saari 2015). Vuonna 2015 valtion liikuntahallinto ryhtyi vauhdittamaan muutosta vaatimalla liikuntajärjestöiltä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmaa. Vaatimuksen seurauksena 84 prosenttia järjestöistä on kirjannut konkreettisia toimenpiteitä toimintarajoitteisten henkilöiden osallisuuden edistämiseksi (Saari & Sipilä 2018). Se on hyvä alku, mutta ei vielä kerro, miltä todellisuus näyttää vammaisten ihmisten omasta näkökulmasta.

Oikeus harrastaa liikuntaa ja urheilla kuuluu kaikille

Useassa liikuntajärjestössä vammaisurheilua, toimintarajoitteisille suunnattuja palveluita ja esteettömyyttä kehitetään muun toiminnan ohessa. Yhdenvertaisuussuunnitelmien tarkastelu paljastaa, että vain alle puolet liikuntajärjestöistä on kirjannut sekä vammaisten liikuntaan ja urheiluun kohdennettua toimintaa että toimenpiteitä, joilla vammaiset pääsevät laajemmin kaikkeen toimintaan mukaan. Vain 15 liikuntajärjestöä (13 %) on ottanut huomioon liikkumis- ja toimintaesteiset henkilöt eri toimijarooleissa.

Yksi asenteellisista sudenkuopista on vammaisten henkilöiden näkeminen yksinomaan toiminnan kohteina, jolloin unohtuu, että yhdenvertaisuutta on myös mahdollisuus toimia työntekijänä, ohjaajana tai vaikka vapaaehtoisena. Eikä millään lailla ole toistaiseksi pystytty puuttumaan tilanteisiin, joissa liikuntaan ja harrastuksiin mukaan pääsemättömyys on seurausta yhteistyön puutteesta eri viranomaisten välillä. Tästä konkreettisin esimerkki ovat vammaisten henkilöiden harrastuksissaan tarvitsemat kuljetus- ja apuvälinepalvelut ja henkilökohtainen tuki, joita jatkuvasti myönnetään liian niukasti ja vammaissopimuksen vastaisesti.

Myös paralympiaurheilun lisääntynyt medianäkyvyys auttaa paljastamaan epäkohtia. Pituushyppääjä Ronja Oja tviittasi 2018 EM-kilpailujen omavastuuosuuksista, jotka olivat parayleisurheilijoilla suuremmat kuin muilla. Yhdenvertaisuusvaltuutettu linjasi, että käytäntö oli yhdenvertaisuuden kannalta ongelmallinen. Tapaus osoittaa, että vammaisista henkilöistä puhuttaessa urheilua ei vielä nähdä ihmisoikeutena eikä huippu-urheilua työnä.