BLOGIVIERAS: Kävelin Hakaniemen sillalla eräänä perjantaipäivänä, kun vastaan tuli nainen, joka talutti kahta koiraa.  En huomannut häntä ennen kuin hän sanoi: ”We don’t want you here, go away!” ja lopuksi kiroili suomeksi. Säikähdin, enkä pystynyt reagoimaan, mutta adrenaliinini alkoi virrata. Ensimmäinen asia, joka juolahti mieleeni, oli: Voisin mennäkin muualle, mutta en tiedä minne!

Tämä on jo toinen vihapuhe, jonka kohteeksi olen joutunut kuukauden sisällä. Suomessa syntyneenä ja kasvaneena luulin jo olevani tänne tervetullut. Luulin jo, että meidän ns. toisen sukupolven maahanmuuttajien ajatellaan olevan osa tätä yhteiskuntaa. Järkytyin, kun tajusin, ettei asia ehkä olekaan niin. Minulta kysytään viikoittain: ”Tunnetko olevasi suomalainen?” Suoraan sanottuna en tunne, koska minua ei mielletä suomalaiseksi. Tuntuu, että pakolaisia vihataan tällä hetkellä Suomessa, ja kadulla kävellessäni näytän mahdolliselta pakolaiselta. Miksi edes haluaisin olla samaa maata kuin vihaajani, joka haukkuu minua?

Keskustelu maahanmuutosta ja etenkin pakolaisista on viime aikoina muuttunut. Osa poliitikoista on vastustanut jyrkästi pakolaisia ja maalannut piruja seinille. Ennen sosiaalista mediaa rasistiset puheet jäivät oman kaveriporukan piiriin. Nyt nuo kiihkokansallisten puheet välittyvät tuhansille ihmisille netissä eri kanavien kautta.

Suomi on hyvä maa. Täällä olen saanut erinomaista terveydenhoitoa ja koulutusta, ja tästä olen kiitollinen. Osoitan kiitollisuuttani opiskelemalla ahkerasti ja tekemällä töitä. Tällä hetkellä jokainen valtaväestöstä ulkonäöltään erottuva miettii, kuinka pystyy tulemaan toimeen ja saamaan töitä, jos työnantaja on kuten kyseinen kohtaamani rouva. Miten tämä rouva voisikaan antaa minulle töitä, jos hän ei edes salli minun kävellä kadulla?

Maahanmuuttajataustaiset nuoret saattavat myös radikalisoitua, jos he kokevat olevansa ulkopuolisia. Heistä tulee ikään kuin välinpitämättömiä kantasuomalaisia kohtaan, ja syntyy vastakkainasettelua ”meidän ja heidän” välille. Tätäkö haluamme?

Piilorasismia kokee melkein päivittäin, siihen olen jo turtunut. Harvoin olen kadulla kuitenkaan kuullut mitään selvin päin olevalta henkilöltä. Uskon tämän johtuvan nykyisestä ilmapiiristä. On kuitenkin muistettava, että 1990-luvulla tulleiden maahanmuuttajien lapset ovat käytännössä suomalaisia. Meidän ainoa kotimaamme on Suomi. Ei meidän kuuluisi miettiä, että Suomi on vain välietappi ja muutamme toiseen maahan heti, kun mahdollista – välttääkseen rasismia.

Eiköhän meidän kannattaisi satsata kotouttamiseen, kitkeä rasismia ja ilmaista mielipiteitämme rakentavalla tavalla? Näin kaikki Suomessa asuvat voisivat tuntea, että tämä on maa, jossa haluan elää, kasvaa ja kuolla.

Faisa Kahiye

 

 

 

Faisa Kahiye

Kirjoittaja on vantaalainen lukiolainen.