Terveydenhuollossa oikeus ensihoitoon on erityisen tärkeässä asemassa. Etenkin elvytys- tai sydänkohtaustilanteissa oikea-aikaisen avun saaminen on äärettömään tärkeää potilaan hengen pelastamiseksi. Esimerkiksi viime keväänä nainen kuoli, kun avun saanti kesti liian kauan.
Terveydenhuollosta puhuttaessa käytetään yleisesti termejä yhdenvertaisuus, laadunhallinta, potilasturvallisuus sekä palveluiden oikea-aikainen saatavuus. Sitä ei yleensä mielletä ihmisoikeuskysymykseksi, vaikka todellisuudessa kyse on juuri siitä. Oikeus terveyteen ja terveyspalveluihin on turvattu kaikissa keskeisimmissä ihmisoikeussopimuksissa. Ne on turvattu myös Suomen perustuslaissa ja syvennetty muussa lainsäädännössä. Palvelujen ja laadun sijaan voitaisiinkin puhua yksilön oikeudesta terveyteen ja terveyspalveluihin sekä oikeudesta elämään ja ihmisarvoiseen kohteluun.
Ihmisoikeuksiin kuuluu keskeisesti myös syrjinnän kielto. Yleisen tulkintakäytännön mukaan kielto syrjiä tarkoittaa sitä, että samaan ryhmään kuuluvia tulee kohdella yhdenvertaisesti, mutta eri ryhmien välillä kohtelu voi tietyin edellytyksin hyväksyttävästi vaihdella. Terveydenhuollossa tämä merkitsee sitä, että ensihoidon saatavuuden osalta yhdenvertaisuus on turvattava riskiarvioiltaan ja palvelutarpeiltaan samanlaisilla alueilla, mutta palveluiden saatavuus voi vaihdella riippuen siitä, asuuko potilas ydinkeskustassa vai syrjäisemmällä seudulla.
Koska ensihoidon tarve ei ole väljään asutuilla alueille yhtä suuri kuin kaupunkikeskuksissa, on ihmisoikeussopimusten ja Suomen lainsäädännön mukaisesti hyväksyttävää sijoittaa yksiköitä ja kohdentaa resursseja väestön tosiasialliset palvelutarpeet huomioiden. Kun resurssit ovat rajalliset, terveydenhuollon ja ensihoidon osalta tietynlainen kustannustehokkuus-arviointi on sallittua ja perusteltua, jotta mahdollisimman suurelle osalle väestöstä pystytään tarjoamaan mahdollisimman laadukkaat ja tarkoituksenmukaiset palvelut.
Myös eilen julkaistu Valviran valtakunnallinen ensihoitoselvitys vahvistaa, että ambulanssin saa huomattavasti nopeammin kaupungissa kuin maaseudulla. Ongelmaksi kuitenkin nousee kysymys siitä, miten turvataan kiireellinen avunsaanti harvaan asutuilla alueilla, jos lähimmät ambulanssit sijaitsevat kymmenien kilometrien päässä. Etenkin tällaisilla alueilla ambulansseihin kohdistuvat säästötavoitteet asettavat helposti ihmisiä hengenvaaraan.
Ensihoidossa ei ole kysymys ainoastaan siitä, kuinka nopeasti ambulanssi saavuttaa potilaan. Tarvitaan myös ammattitaitoisia ensihoitajia, sillä ensihoitoa toteutetaan sairaalan ulkopuolella hyvinkin vaihtelevissa ympäristöissä. Usein käytössä on erittäin vähän tietoa potilaan kokonaisterveydestä. Ensihoitajien on osattava tunnistaa potilaan henkeä ja terveyttä uhkaavat riskitekijät, otettava hoitotoimenpiteitä valitessaan huomioon toiminnastaan potilaalle koituva hyöty ja mahdollinen haitta sekä tiedettävä, milloin oikeanlaisen hoidon turvaamiseksi tulee pyytää hoito-ohjeita lääkäriltä. Erityisen tärkeää on, että ensihoitajat osaavat arvioida, milloin potilas pitää kuljettaa jatkohoitoon sairaalaan.
Oikeus terveydenhuoltoon ja sitä kautta myös ensihoitoon on osa taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia (niin kutsutut TSS-oikeudet). Näille oikeuksille on tavanomaista, että niiden turvaaminen vaatii resursseja. Nämä oikeudet tulisikin mm. TSS-sopimuksen mukaisesti turvata kaikkia käytettävissä olevia voimavaroja hyödyntäen asteittain niin, että lopullisena tavoitteena on palveluiden mahdollisimman laaja toteutuminen ja saatavuus kaikille kansalaisille.
Jenna Yliruusi
Kirjoittaja on jatko-opiskelija Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja Ihmisoikeusliiton vaikuttamistyössä toimiva vapaaehtoinen. Hänen väitöstutkimuksensa analysoi ensihoitoa kansainvälisenä ja eurooppalaisena ihmisoikeusnormina
