Nostimme alkusyksystä julkiseen keskusteluun ulkomaalaisten metsämarjanpoimijoiden aseman Suomessa. Lähinnä Thaimaasta tulleet poimijat ovat raataneet tämänkin marjakauden turistiviisumilla ja ilman työsuhdetta – ja ilman työntekijöille kuuluvia oikeuksia tai palkkaturvaa. Ei ole mitään syytä olettaa, että käteen jäävät tulot olisivat juuri edellisvuosia paremmat.
Tapasimme aiheesta työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) edustajia. Yksi heistä oli käynyt Lapissa hiljattain marjayrityksiä tapaamassa, ja korosti marjayritysten välisiä keskinäisiä eroja. TEM:ssä todettiin, että yksi tapa selkeyttää marjanpoimijoiden asemaa olisi muuttaa ulkomaalaislakia. Tämä kuulostaa erikoiselta pikaliimaratkaisulta, joka ei ratkaise kestävällä tavalla työntekijöiden oikeudellista asemaa. Mielestämme marjayritysten on jatkossa solmittava poimijoiden kanssa työsuhde. Työsuhteistamista suosittaa myös Vähemmistövaltuutettu Ihmiskaupparaportissaan (2014).
Työ- ja elinkeinoministeriössä kerrottiin, että he tarkastelevat syksyn aikana yhdessä työmarkkinaosapuolten kanssa sitä, miten yritysten itsesääntely on onnistunut tämän kesän osalta. Me korostimme sitä, että yritysten omaehtoinen sääntely on maailmalla osoittautunut kerta toisensa jälkeen ihmisoikeuksien näkökulmasta riittämättömäksi. Vaikka osa marjayrityksistä on ponnistellut alan epäkohtien poistamiseksi, mukana on myös toimijoita, jotka eivät tilannetta korjaa ennen kuin laki niin määrää.
Asia siirtyy seuraavalle hallitukselle
Suomen hallituksesta ei ole kuluvalla kaudella löytynyt tarpeeksi poliittista tahtoa edistää metsämarjanpoimijoiden asemaa lainsäädännöllisin keinoin. Näin siitä huolimatta, että hallitusohjelmaan on kirjattu, että ”ulkomaisten työntekijöiden rekrytoinnin tulee olla eettisesti kestävää.”
Tietojemme mukaan ministeriö tapaa tänään 13.10. työmarkkinaosapuolia aiheesta ja on luonnostellut parannusehdotuksia marjanpoimijoiden tilanteeseen. On hyvä, että TEM pohtii aiempaa aktiivisemmin eri vaihtoehtoja, ja mahdolliset ehdotukset esimerkiksi marjayritysten valvonnan lisäämiseksi ovat tervetulleita. Ne eivät voi kuitenkaan korvata työlainsäädännöllisiä toimenpiteitä. Emme väitä, etteikö kysymykseen poimijoiden työsuhteistamisesta liittyisi haasteita. Esimerkiksi, jos ulkomaiset poimijat työsuhteistetaan, pitäisikö saman koskea myös suomalaisia metsämarjan poimijoita? Entä jos osa poimijoista ei itse halua verotuksen piiriin? Tällaiset haasteet eivät voi olla syy sille, että poimijoilla ei ole työsuhteiden tuomaa turvaa. Historian sivu epävirallisen työn muuttaminen viralliseksi on kohdannut vastustusta. Osana tätä vastustusta on kerta toisensa jälkeen vedottu siihen, miten pulmallista työn virallistaminen on. Mutta viranomaisten tehtävä on tarttua näihin haasteisiin eikä käyttää niitä tekosyynä nykytilan jatkumiseen. Jotta työ- ja elinkeinoministeriön käynnistämät pohdinnat eivät kuihtuisi paineen laskettua, tulevaan hallitusohjelmaan on syytä sisällyttää tästä vahva kirjaus.
Vähän voi riistää?
Marjanpoimijoiden kohtelu Suomessa antaa oudon kuvan maamme ihmisoikeuspolitiikasta. Haluavatko viranomaiset todellakin hyväksyä sen, että toisilla on vähän vähemmän ihmisoikeuksia? Samanlaiseen ajatteluun olemme törmänneet tutkiessamme Suomessa olevien ulkomaalaisten työriistoa. Jonkinlainen ”vähän voi riistää” – mentaliteetti tuntuu olevan vallalla. Se on helppo perustella itselleen varsinkin, kun poimijat saattavat itse sanoa, että tilanne on ”parempi kuin kotimaassa”. Tämä ei ole peruste oikeuksien loukkaamiselle. Muualta tulevalla poimijalla on oltava oikeuksia myös Suomessa, etenkin kun suomalaiset yritykset osallistuvat itse aktiivisesti poimijoiden rekrytointiin.
Kesän ja syksyn aikana vahvistui tunne, ettei viranomaisten lähtökohtana ole edelleenkään oikeuksien toteutuminen ja yhdenvertaisuus, vaan vakavien loukkausten minimointi. Olennaisempaa tuntuu olevan jollain lailla kelvollisen ratkaisun löytäminen, kuitenkin lähtökohtaisesti elinkeinoelämän tarpeista käsin.
Milla Aaltonen, tutkimuspäällikkö
Päivi Mattila, pääsihteeri
