Pyörätuolikelauksen maailmanmestari Amanda Kotaja muutti kotoaan 16-vuotiaana mennäkseen urheilulukioon Helsinkiin. Lukioaikana alkoi tulla menestystä ja fanipostia.
“Sain alaikäisenä epäasiallisen, seksuaalissävytteisen fanikirjeen. Heitin sen pois ja ajattelin, että vaan unohdan sen. Se oli ensimmäinen konkreettinen kokemukseni häirinnästä. Viesti tuli kotiin ja mietin, mistä se tietää, missä mä asun”, Kotaja muistelee.
Kerta ei jäänyt ainoaksi. Muutama vuosi myöhemmin Kotaja alkoi saada somessa viestejä eräältä mieheltä. Pian viestit muuttuivat tekstiviesteiksi ja alkoivat saada yksityiskohtaisia sävyjä.
“Alkoi tulla sellaisia, että olit tosi kaunis eilen, nähdään taas huomenna”, Kotaja kuvailee. Viestien perusteella mies tiesi, missä Kotaja oli liikkunut.
“Se on ainoa kerta, että on oikeasti alkanut pelottaa. Ei voinut tietää, ovatko nämä vain hauskanpitoa vai mitä, tai miten hän voi tietää, missä liikun ja olen.”
Lähes joka kolmas nainen on kokenut häirintää kilpaurheilussa
Amanda Kotaja ei ole häirintäkokemuksineen yksin. Viime syksynä julkaistu Suomen urheilun eettisen keskuksen (SUEK) tutkimus häirinnästä kilpaurheilussa paljastaa, että lähes joka kolmas nainen on kokenut kilpaurheilussa häirintää. Tutkimuksen tavoitteena oli lisätä tietoa seksuaalisesta ja sukupuoleen perustuvasta häirinnästä suomalaisessa kilpaurheilussa.
“Usein ajatellaan, että urheilu on kivaa, johon kaikki voi osallistua, mutta myös urheilussa on paljon ongelmakohtia. Pitäisi myöntää, ettei urheilu ole mikään puhtoinen ympäristö kaikesta”, Kotaja toteaa.
Erityisesti häirintää kokevat nuoret menestyvät naiset. Riskiä lisää myös kuuluminen johonkin vähemmistöön. Sukupuolisen häirinnän kokeminen oli vähemmistöryhmistä todennäköisintä vammaisilla naisilla.
SUEKin tutkimuspäällikkö Nina Laakso kertoo, että tutkimus sai hyvän vastaanoton, vaikka tulokset olivat yllätys joillekin lajiliitoille. Tutkijoita taas yllätti se, ettei moni urheilija tiennyt, mitä lajiliitto tekee häirinnän vastustamiseksi.
“Nyt käy helposti niin, että lajiliitoilta lähtenyt tieto jää kellumaan seurarakenteisiin. Pitäisi pystyä varmistamaan, että se menee oikeasti urheilijoille saakka”, Laakso sanoo. Hän kertoo, että monessa lajiliitossa asiaan on tartuttu tutkimuksen tultua julki.
Häirintä on ihmisoikeuskysymys
Ihmisoikeusliiton Ihmisoikeudet haltuun urheilussa –hankkeen tavoitteena on lisätä urheilun toimijoiden tietoa ja osaamista ihmisoikeuksista.
”Häirintä ja syrjintä ovat myös ihmisoikeuskysymyksiä, ne ovat ihmisoikeusloukkauksia. Tämä tulee ymmärtää urheiluyhteisöissä ja että näihin asioihin liittyy vastuita ja velvoitteita”, painottaa ihmisoikeuksien asiantuntija Mina Mojtahedi Ihmisoikeusliitosta.
Ihmisoikeusliiton koulutuksissa korostetaan, että seurojen ja lajiliittojen rakenteissa on oltava toimivat järjestelmät häirinnän ja syrjinnän ehkäisyyn ja puuttumiseen.
”Kynnys kertoa häirinnästä ja pyytää apua tulisi olla hyvin matala. Urheilijoilla tulisi olla selvää, kehen ottaa yhteyttä ja miten heidän oikeusturvansa varmistetaan”, Mojtahedi sanoo.
Häirintään syyllistyy useimmin toinen urheilija
Vaikka moni urheilija saa paljon palautetta yleisöltä, häirintään SUEKin tutkimuksen mukaan syyllistyvät useimmin joko toiset urheilijat (35 %) tai valmentajat (22 %).
Laakson mukaan urheilussa vallitsee esimerkiksi vahva heteronormatiivinen kulttuuri. “Ei urheilu ole mikään oma saarekkeensa yhteiskunnassa”, SUEKin tutkimuspäällikkö Nina Laakso toteaa.
Koko uransa miesvaltaisessa porukassa harjoitellut Amanda Kotaja sanoo kuulleensa harjoituksissa paljon “karskia puhetta”.
“Esimerkiksi väheksytään toista sukupuolta vitsien muodossa. Se ei ole hauskaa. Muistan miettineeni, että ajatteleeko nuo oikeasti noin vaikka naisista.”Kotaja sanoo olevansa kiitollinen siitä, että on päässyt harjoittelemaan miesten kanssa, mutta usein olisi ollut helpompaa, jos muitakin naisia olisi ollut paikalla.
“En minä kaikista nuorimpana ja ainoana naisena voinut oikein sanoa mitään. Sellainen pieni vaivalloinen naurahdus vaan. En halunnut herättää liikaa huomiota porukassa“, hän jatkaa.
Vähemmistöön kuuluminen lisää riskiä kohdata häirintää.
”Amandan kokemukset kuvaavat hyvin sitä, miten vammaiset naiset ovat suuremmassa riskissä häirinnälle ja syrjinnälle. Vammaisurheilussa ei olla vielä osattu puuttua tähän ongelmaan eivätkä toisaalta sukupuolten tasa-arvoa edistävät tahot ole riittävästi huomioineet vammaisten naisten kokemaa moniperusteista syrjintää”, Mojtahedi pohtii.
”On OK sanoa, että on kohdannut häirintää”
Tutkimuspäällikkö Nina Laakso kertoo, että tutkimuksen julkaisun jälkeen SUEKin ylläpitämään urheilurikkomusten ILMO-palveluun on tullut aiempaa enemmän ilmoituksia.
“Ihmiset saattaa ihan omakohtaisestikin huomata, että minäkin koen tällaista tai olen huomannut, että tällaista tapahtuu. Ihmiset havainnoivat enemmän, kun tieto lisääntyy”, Laakso toteaa.
Myös Kotaja on iloinen siitä, että asia on noussut julkisuuteen.
“Miksi se on niin, että se olisi itselle häpeä, jos kohtaa häirintää? Kun asia tuodaan isosti julkisuuteen, voidaan ehkä tehdä jotain toisin.”
Kotaja toivoo, että urheilijat miettisivät tarkemmin, mitä ja miten puhuvat toistensa seurassa. Samaa malttia hän toivoisi yleisöltä ja faneilta. Hänestä on tärkeää puhua häirintäkokemuksista avoimesti, jotta kukaan ei kokisi olevansa tilanteen kanssa yksin.
“On OK sanoa ja kysyä ja saada apua, jos on kohdannut häirintää.”
Kuva: Lauri Hytti
