Seksuaalivähemmistöjen aseman parantamiseksi on monella yhteiskunnan sektoreilla otettu harppauksia eteenpäin, mutta urheilun ja liikunnan maailma on laahannut jäljessä. Hetero-oletus, homofobia ja ”älä kysy, älä kerro” -mentaliteetti vallitsevat vielä urheilumaailmassa.
Seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuus on noussut muutamaan otteeseen esille, kun pari yksittäistä huippu-urheilijaa on tullut kaapista ulos. Se on pakottanut urheilumaailman toimijoita reagoimaan, mutta samalla se on saattanut vaientaa keskustelun: mukavuusalueen ulkopuolella oleva aihe on voitu todeta käsitellyksi, kun on kerrottu, että “kyllä meillä saa olla homo”. Niin arvokas kuin yksittäisen urheilijan kokemus onkin, ei se riitä. Kuten eivät myöskään riitä urheilun ja liikunnan toimijoiden yritykset vakuuttaa, että kaikki on kunnossa.
Kaikki ei ole kunnossa: ihmisoikeudet ja yhdenvertaisuus urheilun ja liikunnan parissa eivät toteudu niin kuin pitäisi. Tutkimusten mukaan erityisesti homomiesten koetaan rikkovan sukupuolinormeja tavalla, joka altistaa heidät sosiaalisille sanktioille: vitsailulle, kiusaamiselle, häirinnälle ja jopa fyysiselle väkivallalle. Erityisen yleistä ja vakavaa häirintä on joukkueurheilussa, jossa homomiesten läsnäolo voidaan kokea maskuliinisuutta haastavaksi ja ”vaaralliseksi” (Kokkonen, 2018).
Jokaisella on oikeus osallistua koululiikuntaan, harrastaa liikuntaa ja urheilla turvallisessa ympäristössä seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Esimerkiksi valmennuskulttuuria tulee tietoisesti uudistaa tuomalla sateenkaariteemat eritasoisiin valmentajakoulutuksiin. Lajiliittojen ja seurojen yhdenvertaisuussuunnitelmiin tulee sisällyttää seksuaalivähemmistöt ja konkreettiset yhdenvertaisuutta lisäävät tavoitteet, joita seurataan.
Humoristiset heitotkin ovat syrjintää
Suoraan syrjintään on mahdollisuus puuttua, mutta erityisenä haasteena on sellainen hienovarainen toiminta, jota ei osata syrjinnäksi mieltää. Tällaiset niin sanotut mikroaggressiot voivat olla tahattomia, jopa hyväntahtoisiksi tarkoitettuja: ”lesbot tuovat tarvittavaa kovuutta peliin” -kommentteja tai mukamas humoristisia ”kisoissa ei sitten juosta kuin naiset” -heittoja. Mikroaggressiot voivat olla myös häirintää elein ja ilmein. Mikroaggressioita vastaan ei ole helppo puolustautua, koska ne jäävät ulkopuolisilta helposti huomaamatta, mutta ne kuormittavat. Jos kertoo valmentajalle, että joukkuekaveri katsoo usein vähättelevästi, asiaan puuttumista tuskin priorisoidaan. Ei ihme, että 48 % seksuaalivähemmistönuorista kertoo tuntevansa ulkopuolisuutta urheilutilanteissa (Alanko 2014).
Fanikulttuurissa ei tule sallia homofobiaa tai seksismiä
Epäkunnioittavaan pukukoppi- ja fanikulttuuriin tulee puuttua. Sitä helpottaa, kun osaa sanottaa ja ottaa sateenkaariteemoja puheeksi. Homoudesta tulee osata puhua häpeilemättä ja asiallisesti verhoamatta sitä huumorin alle. Ymmärrys siitä, että tiukkoihin sukupuolinormeihin sitoutuminen ei tee kenestäkään parempaa urheilijaa, auttaa kyseenalaistamaan ja purkamaan niitä.
Ihmisoikeuksia kunnioittavan fanikulttuurin kehittäminen on yhteinen asia. Seuratasolla on ennaltaehkäisy keskiössä. Se, että homofobista tai seksististä huutelua ei sallita, tulee olla jokaisen kannattajan tiedossa. Epäterve fanikulttuuri ei karkota ainoastaan potentiaalisia urheilijoita, valmentajia, tuomareita tai toimitsijoita vaan myös yleisöä, joka haluaa nauttia tapahtumista turvallisessa ilmapiirissä.
Marita Karvinen, kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja työskentelee Setassa koulutusasiantuntijana
Lähteitä:
Alanko, K. 2014. Mitä kuuluu sateenkaarinuorille Suomessa? Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 146, verkkojulkaisuja 72 & Seta, Seta-julkaisuja 23. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.
Kokkonen, M. 2018. Seksuaalivähemmistöjen häirintä joukkueessa tai liikuntaryhmässä: henkisen pahoinvoinnin näkökulma. Liikunta ja Tiede 55 (6), 96-102)
