Tutustuimme tällä viikolla maahanmuuttajataustaisille naisille tarkoitettuun turvakotiin. Sinne, turvaan ja vapauteen, oli päässyt myös eräs nainen oltuaan vuosikausia vankina kotonaan. Tämä vierailu ja viimeviikkoinen naisten oikeuksiin keskittynyt Nordiskt Forum Malmö muistuttivat naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen työn tärkeydestä.
Suomi on profiloitunut kansainvälisesti — erityisesti kehitysyhteistyössään — ihmisoikeuksien ja naisten oikeuksien puolestapuhujana. Juuri tehdyllä päätöksellä Suomesta tuli YK:n tasa-arvojärjestön UN Womenin suurin rahoittaja. Presidentti Halonen puolestaan luotsaa yhdessä Mosambikin entisen presidentin Joaquim Chissanon kanssa ICPD-työryhmää, jonka tavoitteena on seksuaali- ja lisääntymisterveyden ja -oikeuksien sisällyttäminen YK:n post-2015 kehitysagendalle.
On hienoa, että Suomi on aktiivisesti mukana ihmisoikeuksia ja erityisesti naisten oikeuksia edistävässä maailmanlaajuisessa työssä. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää muistaa, että nämä kansainväliset ihmisoikeussopimukset koskevat ja velvoittavat myös Suomea.
Malmössä puhunut UN Womenin pääjohtaja Phumzile Mlambo-Ngcuka painotti, että naisten oikeuksia parantavien lakien hyväksyminen ei yksin riitä, vaan myös niiden toimeenpanemiseen tulee panostaa. Tämä näkyy konkreettisesti myös ajankohtaisissa kysymyksissä naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi.
Suomi suunnittelee, muttei toimeenpane
Suomella ei ole hurraamista naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemiseksi ja torjumiseksi tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen edistämisessä. Suomi oli aktiivisesti mukana tämän nk. Istanbulin sopimuksen valmistelussa ja allekirjoitti sen ensimmäisten joukossa vuonna 2011. Silloin asetettiin tavoitteeksi myös ratifioida sopimus pikimmiten. Näin ei ole tapahtunut. Moni muu maa on mennyt edelle, viimeksi Ruotsi.
Ajankohtainen on myös YK:n ihmisoikeusneuvoston yhteydessä toimiva jäsenvaltioiden vertaistarkastelumekanismi (UPR), joka seuraa kaikkien YK:n jäsenvaltioiden ihmisoikeusvelvoitteiden ja -sitoumusten toteutumista. Suomi sai sieltä vuonna 2012 kansallisen ihmisoikeustilanteen kehittämiseksi 78 suositusta, joista moni koski naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Juuri valmistuneessa välikausiraportissa Suomi tuo esiin erilaisia toimintaohjelmia, joilla asioita on tarkoitus edistää. Näiden asioiden parissa työskentelevät kuitenkin tietävät, että koordinointia, vastuuttamista ja resursointia tarvitaan lisää. Muuten periaatteessa hyvät toimintaohjelmat jäävät käytännössä toteutumatta.
YK:n CEDAW-komitea huomautti Suomea viimeksi helmikuussa juuri resurssien puutteesta. Kuten komiteakin toteaa, erityisen haavoittuvia väkivallalle ovat maahanmuuttajataustaiset naiset. He saattavat olla kieli-, luku- ja kirjoitustaidottomia ja elää täysin yhteiskunnan ulkopuolella. Pahimmassa tapauksessa heillä ei ole lainkaan sosiaalisia verkostoja.
Oikeus elää ilman väkivaltaa
Komitea on huomauttanut Suomea myös siitä, että turvakotipaikkoja on vain noin neljännes Euroopan neuvoston suosituksesta.
Turvakoti voi pelastaa konkreettisesti ihmisen hengen. Se voi olla askel kohti normaalia elämää, jossa ihminen hoitaa asiansa, liikkuu missä haluaa ja käyttää omaa rahaansa. Tälläkin hetkellä moni nainen pelkää henkensä edestä omassa kodissaan. Jos hän onnistuu hakemaan apua turvakodista, sieltä täytyy myös löytyä hänelle paikka. Näin ei nykyisellään aina ole.
Naisiin kohdistuvaan väkivaltaan täytyy puuttua. Istanbulin sopimuksen ratifiointi tehostaisi tätä työtä.
Uusi hallitusohjelma tähtää avoimeen, oikeudenmukaiseen ja rohkeaan Suomeen. Olisiko uusi hallitus niin oikeudenmukainen ja rohkea, että ottaisi prioriteetikseen kaikkien Suomessa asuvien naisten oikeuden elää ilman väkivaltaa?
Johanna Latvala
Kirjoittaja on Ihmisoikeusliiton projektipäällikkö, joka osallistui 12.―15. kesäkuuta Ruotsissa järjestettyyn, naisten oikeuksiin keskittyvään Nordiskt Forum Malmöhön.
