Sain mahdollisuuden vetää keskusteluryhmää turvakodin naisille. Miehenä. Ajatus syntyi, kun vierailimme kesällä turvakodissa. Puheeksi tuli se, kuinka tärkeää turvakodissa olevien naisten olisi keskustella kokemuksistaan ja ajatuksistaan myös miesten kanssa. Innostuin heti. Sellaista mahdollisuutta ei joka päivä tarjota. Yleensä naisten turvakodit nähdään paikkoina, joihin miehillä ei ole asiaa.
Kun olin ensimmäistä kertaa matkalla yhteistyöjärjestömme Monika-Naisten turvakotiin, minua alkoi jännittää. Onkohan minulla mitään annettava heille tai suostuuko kukaan ylipäätään tulemaan paikalle? Etukäteen oli sovittu, että ryhmään osallistuminen on vapaaehtoista ja keskustelu on vapaamuotoista.
Yllätyin, kuinka monet heistä alkoivat puhua avoimesti omasta elämästään. Siitä, kuinka unelmat romahtivat, kun mukava mies muuttui väkivaltaiseksi pian avioitumisen jälkeen. Myös lasten tulevaisuus huoletti, kuka saa huoltajuuden erossa, jos äiti ei ole Suomen kansalainen?
Sain haastaviakin kysymyksiä, kuten “ miksi miehet toimivat tietylla tavalla?” Tällainen “kaikki miehet ovat samanlaisia” -ajattelu on noussut esille. Olen vastannut parhaani mukaan ja tuonut esille sitä, että miehet ovat yksilöitä siinä missä naisetkin, eikä kaikilla miehillä ole samanlainen arvomaailma. Tähän mennessä olen käynyt kolme kertaa ja joka kerta naiset ovat tulleet paikalle.
Monet kohtaamistani naisista ovat eläneet aviomiehensä eristäminä, eivätkä ole viime vuosina olleet tekemisissä muiden miesten kanssa. Heillä on syvä epäluottamus miehiä kohtaan. Oman parisuhteen traumat heijastuvat kaikkiin miehiin. On erittäin tärkeä palauttaa heidän luottamuksensa, jotta he voivat rakentaa elämänsä uudelleen ja luoda uuden parisuhteen vakaalle pohjalle.
Olen omassa työssäni oppinut, ettei vaikeassa elämäntilanteessa olevia naisia voi, eikä saa, kohdella vain avuttomina uhreina. Jokainen heistä on ottanut suuren riskin hakiessaan apua ja turvakodin jälkeinen tulevaisuus on useimmille täysin auki. Kaikki tapaamani turvakodin asiakkaat ovat olleet maahanmuuttajia. Osa heistä on naimisissa suomalaisen, osa toisen maahanmuuttajan kanssa. Näillä naisilla on taustastaan, kulttuuristaan ja uskonnostaan riippumatta yhteinen ongelma: perhe- ja lähisuhdeväkivalta. Jokainen heistä on lähtenyt taistelemaan omien oikeuksiensa puolustamiseksi.
Monet heistä ovat ennen turvakotia olleet käytännössä vankina omassa kodissaan, eivätkä he ole saaneet mahdollisuutta opiskella tai työllistyä. Mies on hoitanut kodin ulkopuoliset asiat, toiminut naisen tulkkina asioinnissa ja saattanut jopa olla naisen ainoa linkki kodin ulkopuoliseen maailmaan. Naiselle ympäröivä yhteiskunta on jäänyt vieraaksi, eikä hän ole välttämättä edes tietoinen omista oikeuksistaan. Lähtemistä parisuhteesta ei helpota se, että maahanmuuttajanaiset kohtaavat Suomessa moniperustaista syrjintää, joka voi hankaloittaa esimerkiksi työn tai asunnon saamista. Lisäksi väkivaltaa saatetaan vähätellä pitämällä sitä joihinkin kulttuureihin kuuluvana ominaisuutena.
Viranomaiset eivät tue väkivaltaa kohdanneita maahanmuuttajanaisia tarpeeksi. Esimerkiksi suomalaisen miehen kanssa avioitunut nainen joutuu erotessaan todistamaan, että hänellä on siteitä Suomeen, jotta saisi pitää oleskelulupansa. Paluu kotimaahan eronneena naisena voi leimata jotkut “huonoksi naiseksi” loppuelämäksi ja joissain tapauksissa palaaminen voi olla jopa hengenvaarallista.
Keskustelut turvakodin naisten kanssa ovat olleet minulle avartavia. Uskon, että naisiin kohdistuvan väkivallan ratkaisemiseen ja väkivaltaa kohdanneiden naisten auttamiseen tarvitaan myös miehiä. Molempien sukupuolten osallistuminen voi jopa ennaltaehkäistä sukupuolten välistä vastakkainasettelua ja toimia vahvana viestinä siitä, että lähisuhdeväkivalta on kaikissa olosuhteissa tuomittavaa. Naisiin kohdistuvan väkivallan kitkeminen ei ole vain naisten asia.
En ole enää jännittynyt vaan hyvällä tuulella, kun kävelen turvakotiin. Vaikka kuulemani tarinat ovat usein surullisia ja kysymykset vaikeita, tuntuu, että ryhmäläiset lähtevät tapaamisesta kevyemmin mielin kuin sinne tulivat.
Majid Allahyari
kirjoittaja työskentelee yhteisötyön koordinaattorina Ihmisoikeusliiton Kitke!-hankkeessa.
