Voi olla, että sinäkin olet tietämättäsi törmännyt ihmiskaupan uhriin. Hän on voinut olla tarjoilija lounasravintolassasi, hotellihuoneesi lakanat vaihtanut kerrossiivooja – tai päiväkodin portilla vieressäsi lapsiaan odottanut isä tai äiti. Ihmiskauppa ja sen tunnistaminen on lisääntynyt myös Suomessa. Toisin kuin usein ajatellaan, monet uhreista ovat kuitenkin maassa vapaaehtoisesti ja täysin laillisesti sekä saavat palkkansa omalle pankkitililleen.
Piiloon jää se, että todellisuudessa pankkitiliä saattaa hallinnoida joku muu, tai uhrin täytyy maksaa käteisellä suuri osa palkastaan takaisin työnantajalle. Törkeimmissä paljastuneissa tapauksissa ihmiset ovat työskennelleet vuoden ilman palkkaa tai joutuneet maksamaan jopa kymmenien tuhansien eurojen ”kynnysrahan” saadakseen työpaikan. Työpäivät saattavat olla pahimmillaan 18 tunnin mittaisia, ja työntekijä voidaan pakottaa tekemään esimerkiksi työnantajan kotitöitä. Vapaa-aikaa ei välttämättä ole. Työntekijöitä saatetaan myös uhkailla maasta karkottamisella tai heidän passinsa voidaan takavarikoida.
Moni uhri on kuvitellut saapuvansa Suomeen ansaitsemaan rahaa itselleen ja perheelleen mutta joutunut alisteiseen, vahvaan riippuvuussuhteeseen, josta on hyvin vaikea murtautua ulos. Riippuvuutta lisää se, että hyväksikäyttäjiin kuuluu usein uhrin sukulaisia tai tuttavia. Suurin osa ei edes tiedä joutuneensa ihmiskaupan uhriksi.
Uhrit tarvitsevat oikeudellista suojaa ja käytännön apua tilanteesta irtautumiseen ja elämänsä uudelleen rakentamiseen. Tämän vuoksi Suomeenkin luotiin vuonna 2006 ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmä, joka toimii osana Joutsenon vastaanottokeskusta. Auttamisjärjestelmään otetuille vastaanottokeskuksen henkilökunta voi järjestää muun muassa majoituksen, sosiaali- ja terveyspalveluita ja oikeudellista neuvontaa tai auttaa kotimaahan palaamisessa. Ensimmäisenä vuonna järjestelmän piiriin hakeutui vain 6 ihmistä mutta vuoden 2013 loppuun mennessä autettavana oli ollut yhteensä jo 236 henkilöä.
Tällä hetkellä päätöksen auttamisjärjestelmään hyväksymisestä ja siitä poistamisesta tekee vastaanottokeskuksen johtaja, ja järjestelmää onkin kritisoitu läpinäkyvyyden ja ennustettavuuden puutteesta. Nyt siihen kaavaillaan muutoksia, joiden tarkoituksena on selkiyttää viranomaisten vastuunjakoa ja varmistaa uhrien yhdenvertainen kohtelu. Tämä on hyvä asia, mutta luonnos sisältää myös ehdotuksen, joka sitoo uhrien auttamisen yhteen rikosprosessin kanssa. Se tarkoittaisi, että vastaanottokeskuksen johtajan velvollisuus olisi toipumisajan päätyttyä ilmoittaa poliisille auttamisjärjestelmässä olevasta uhrista. Käytännössä henkilö ei siis voisi enää hakeutua autettavaksi ilman, että hänestä tehdään ilmoitus esitutkintaviranomaisille. Tällöin kaikki uhrit eivät uskaltaisi hakea apua.
Jo nyt osa uhreista suhtautuu auttamisjärjestelmään epäluuloisesti eikä halua hakeutua sen piiriin. Monet pelkäävät viranomaisia. Hyvin haavoittuvassa asemassa olevat, paperittomat ihmiskaupan uhrit ajattelevat – usein aiheellisesti – että heidät auttamisen sijasta poistetaan maasta. Osa auttamisjärjestelmään pyrkivistä saa kielteisen päätöksen.
Osa ongelmaa on se, että usein uhrien oleskelulupa riippuu juuri siitä työstä, jossa heitä hyväksikäytetään. He eivät halua valittaa oloistaan, jos riskinä on joutua lähtemään Suomesta. Tekijät käyttävät hyväkseen myös sitä, että ovat usein uhrien ainut linkki suomalaiseen yhteiskuntaan ja voivat antaa väärää tietoa esimerkiksi työluvista. Työnantajilleen velkaantuneiden voi olla hyvin vaikeaa lopettaa työtään, ja perheelleen säännöllisesti rahaa lähettäville ajatus takaisin palaamisesta voi tuntua lähes mahdottomalta.
Näiden faktojen valossa on inhimillistä, että monet ovat valmiita kärsimään surkeista työoloista ja -ehdoista viisi vuotta, jonka jälkeen he voivat hakea pysyvää oleskelulupaa – varsinkin, jos ongelmista valittaminen ei välttämättä johda uhrin aseman paranemiseen.
Yleensä uhrit hakeutuvat autettavaksi oma-aloitteisesti vasta ollessaan aivan voimiensa äärirajoilla, joten usein auttamisjärjestelmään tullaan viranomaisten tai kansalaisjärjestöjen kautta. Viranomaiset kuitenkin tunnistavat vain pienen osan koko ihmiskauppailmiöstä. On siis ehdottoman tärkeää, että esimerkiksi poliiseja sekä sosiaali- ja terveysviranomaisia koulutetaan lisää ihmiskaupan tunnistamiseen. Myös ihmiskaupan uhrien kanssa toimivien järjestöjen resursseja on vahvistettava – monet menevät mieluummin ensin matalan kynnyksen palveluja tarjoavien järjestöjen autettavaksi kuin suoraan viranomaisten puheille.
Ihmiskauppa on vakava rikos ja loukkaus yksilön ihmisarvoa ja koskemattomuutta vastaan. Siitä voi selvitä, mutta uhri tarvitsee toimivan ja vahvan auttamisjärjestelmän, jossa toipua rauhassa. Uhrin täytyy voida luottaa viranomaisiin ja siihen, että hän saa apua riippumatta siitä, onko maassa laillisesti vai ei.
Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän uudistamisen lähtökohtana on oltava uhrien ihmisoikeuksien turvaaminen.
Milla Aaltonen
tutkimuspäällikkö
Ihmisoikeusliitto
