Hyvät kuulijat, arvon feministit, naisten päivän juhlijat,

Kun osallistuu johonkin itselle erityisen merkittävään tapahtumaan, sitä tulee helposti ajateltua, että juuri tämä kokemus oli jotain poikkeuksellista, jotain ainutlaatuista. Voimallisen kokemuksen äärellä tulee houkutus ajatella, että mitään sellaista ei ollut sitä ennen eikä kenties tule uudestaan.

Kun olen viime viikkoina palauttanut mieleeni muistoja Pekingin naiskonferenssista kahdenkymmenen vuoden takaa, muistan tunteneeni jotain tuon kaltaista. Moni meistä YK:n neljänteen naisten maailmankonferenssiin Pekingissä ja sen rinnalla pidettyyn kansalaisjärjestöfoorumiin osallistuneista on jatkanut kansalaisaktivismia tai palkkatyötä naisten oikeuksien eteen eri muodoissa. Monet olivat toimineet jo sitä ennen vuosikymmeniä. Me siis tiedämme, että tulee uusia konferensseja, uusia järjestöjen voimannäyttöjä, uusia naisia. Mutta kyllä Pekingin ja Huaroin tapahtumissa jotain taikaa oli. Erityistä voimaa on Pekingin toimintaohjelmassa, jonka toteuttamiseen valtiot tuolloin sitoutuivat. Usein on sanottu, että sen kaltaista radikaalia ohjelmaa ei myöhemmin olisi mitenkään saatu neuvoteltua.

Huaroin kansalaisjärjestöfoorumi, johon osallistuin itse Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan ja sen kehitysyhteistyövaliokunnan edustajana, oli monella tapaa erityinen. Koskaan aiemmin ei niin paljon ihmisiä ollut kokoontunut YK-konferenssien kansalaisjärjestötapahtumiin, yli 30 000. Meille osallistujille jäi tietysti mieleen se, miten Kiinan viranomaiset viime hetken paniikissa siirsivät foorumin Pekingistä puolentoista tunnin bussimatkan päähän Huaroin kaupunkiin. Kiinan hallitus oli kenties alunperin ajatellut paikkaavansa naiskonferenssilla huonoa kansainvälistä ihmisoikeus-mainettaan. Mutta kun hallitukselle selvisi osallistujien määrä ja lajityyppi, pupu tuli autoritääriseen pöksyyn. Tottahan se oli, että laasti majapaikassamme Huaroissa kirjaimellisesti vielä kuivui, mutta pahempi asia oli pyörätuolia käyttäneiden naisten vaikea pääsy osaan tiloista ja se, että Kiinan viranomaiset tarkkailivat ja häiritsivät erityisesti tiibetiläisiä osallistujia. Mutta tuhansien kiinalaisten osallistujien kohtaaminen, vaikka he kuinka puoluetta edustivatkin, tuntui vuonna 95 merkitykselliseltä.

Mitä naisten ja tyttöjen oikeuksille on tapahtunut kahdessakymmenessä vuodessa? Hyvät kuulijat, kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta. Yritän vastata siihen nostamalla esiin muutamia Pekingin toimintaohjelman kahdestatoista teemasta.

Miljoonat aktivistit ovat askelillaan raivanneet tietä Pekingin toimintaohjelman ja YK:n syrjinnän kieltävän yleissopimuksen toimeenpanoksi. Se on vaatinut naisten solidaarisuutta, työtä, hikeä ja verta. Aivan kirjaimellisestikin, sillä monet ihmisoikeuksia ajavat naiset ovat kohdanneet työnsä takia väkivaltaa, monia on murhattu.

Paljon on onnistumisia. Pekingissä valtiot sitoutuivat luomaan omaan maahansa rakenteet naisten aseman edistämiseksi. On perustettu tasa-arvoviranomaisia ja tehty kansallisia tasa-arvo-ohjelmia. Joka ikisessä maassa on tänä päivänä vahvoja naisten oikeuksien järjestöjä. Erityisesti monissa Etelän maissa Pekingin toimintaohjelma tarjosi kansalaisjärjestöille elintärkeän työkalun vaatia hallituksiltaan toimenpiteitä.

Peking oli hyvin merkityksellinen myös naisjärjestöjen kansainväliselle verkostoitumiselle, kauan ennen sosiaalista mediaa.

Naisia on lukuisissa maissa nyt paljon enemmän vaaleilla valittuina päättäjinä, sekä monissa muissa vallan asemissa. Paljon enemmän ei tarkoita yhtä paljon kuin miehiä. Eikä nainen vallan kahvassa automaattisesti tarkoita parannuksia naisten oikeuksiin. Mutta kyllä naisten määrä on itsessäänkin tärkeää, ei ole aitoa demokratiaa ilman kaikkia sukupuolia.

Lisääntymisterveys ja seksuaalioikeudet, niinpä niin, hyvät kuulijat. Mistäpä muusta kuin kaikesta naisen vartaloon, seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen liittyvästä YK:ssa kiisteltäisiin konferenssista toiseen, usein erityisesti miesten toimesta. Ensi viikolla käynnistyy New Yorkissa YK:n naisten asematoimikunnan kokous teemalla Peking+20. Ja taas väännetään siitä, onko naisilla oikeus päättää itse siitä, milloin he saavat lapsia tai ovat saamatta.

Välähdys Huaroista: menen sattumanvaraisesti sisään naisten seksuaalioikeuksia käsittelevään – tai niin kuvittelin – työpajaan. Kuuntelen yhdysvaltalaisten aktivistien abortinvastaista pauhausta. Ensikosketukseni fundamentalistisista uskontulkinnoista ponnistavaan naisten alistamiseen.

Mutta Pekingin toimintaohjelman suuria saavutuksia, myös suomalaisten virkanaisten ja -miesten neuvottelemana, olivat seksuaalisuutta ja lisääntymistä koskevat kohdat. Aika ei sen sijaan ollut vielä tuolloin kypsä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksille, ne jäivät pois ohjelmasta. Sittemmin on tapahtunut paljon positiivista Euroopassa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestöjen valtava työ näkyy askel kerrallaan asenteissa ja lainsäädännössä. Sukupuoli ei myöskään ole enää aivan yhtä ahdas ja kahtia jaettu. Älkäämme hyvät ihmiset käyttäkö aikaa toisten elämän täysipainoisuuden estämiseen! Suomen täytyy viipymättä turvata transihmisten perustavat ihmisoikeudet kuten itsemääräämis- ja lisääntymisoikeudet.

Kansalaisjärjestöt ympäri maailman ovat tehneet rohkeaa työtä sen eteen, että nuoret miehet ja naiset tietäisivät ehkäisystä, että tyttöjen sukuelinten silpominen lopetettaisiin, että lasten avioliitot kiellettäisiin lailla, ja että myös köyhät naiset saisivat tehdä turvallisesti abortin.

Naisten oikeudet eivät kuitenkaan etene yhteen suuntaan. Myös Suomessa on aika valpastua. Täällä herätellään taas aloitteita siitä, että hoitohenkilökunta voisi kieltäytyä vakaumuksellisista syistä abortin tekemisestä. On sietämätöntä käyttää aikaa jo kerran voitettuihin taisteluihin samalla kun joka puolella maailmaa naiset ja tytöt menehtyvät itse tehtyihin abortteihin. Varakkaammat naiset kyllä aina saavat aborttinsa yksityisklinikoilla myös niissä maissa, joissa se on laiton.

Mutta nyt katse onnistumisiin! Äitiyskuolleisuus on vähentynyt monessa maassa. On tärkeää, että nainen mennessään synnyttämään voi tuntea olevansa turvallisissa käsissä. Mutta miksi niin moni vieläkin kuolee synnytykseen? Rahan, eriarvoisuuden ja naisten terveyden mitätöinnin takia, muun muassa.

Suomen osalta YK on syystä huomauttanut kerta toisensa jälkeen siitä, että väkivallan uhriksi joutuville naisille ei ole Suomessa riittävästi palveluita. Mikseivät turvakodit ja turvakotipaikat ole kansallisen turvallisuuden prioriteettilistalla?

Sitten on vanhoja ilmiöitä uusissa vaatteissa. Meidän on uskallettava huutaa seis kun rasismin ja naisvihan lietsojat hyökkäävät naisten kimppuun internetissä ympäri Eurooppaa. Ei ole sattumaa, että monet naispuoliset toimittajat, viranhaltijat, tutkijat, poliitikot tai järjestöaktiivit ovat saaneet törkyä ja uhkauksia netin kautta ja kadullakin. Tässä ei ole kyse siitä, että sukupuolten tasa-arvo olisi mennyt liian pitkälle, niin kuin meillä Suomessa usein kuulee väitettävän. Kyse on siitä, että se EI ole mennyt tarpeeksi pitkälle.

Jos sopii, hypähdän taas vuoteen 1995. Työskentelin kansalaisjärjestöfoorumilla vapaaehtoisena, tehtävänäni raportoida täysistunnot. Videovälityksellä tullut Burman oppositiojohtaja Aung Sang Suu Kyin puheenvuoro pakahdutti. Kuulin ja istuntoraporttiini kirjasin myös, kuinka Hillary Clinton julisti: “Women’s rights are human rights – naisten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Yksi Pekingin konferenssin saavutuksia oli, että naisten oikeudet tunnustettiin vihdoin ihmisoikeuksina. Ja niin uskomattomalta kuin tämä saattaa kuulostaa, yhä tätä yritetään kiistää. Ulkoministeriö järjesti tällä viikolla valmistelukokouksen New Yorkiin Peking + 20 tilaisuuteen lähtevälle valtuuskunnalle. Kuulimme, että kokouksen asiakirjan yksi kovimmista väännöistä koskee sitä, voidaanko naisten oikeuksista puhua ihmisoikeuksina.

Meidän ei auta muu kuin jatkaa työtä, siskot ja veljet!

Ihmisoikeuksia ovat myös taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet. Jos jotain olen itse näinä vuosina oppinut, on se, että naiset ovat myös keskenään kovin eriarvoisessa asemassa. Osalla naisista taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet toteutuvat enemmän kuin hyvin, suurella osalla heikosti.

Ihmisoikeuskielessä moniperustaisen syrjinnän käsite ja sukupuolen tutkimuksessa intersektionaalisuus on auttanut ymmärtämään sukupuolisyrjinnän kytkeytymistä muihin eriarvoisuuden ja syrjinnän muotoihin. Olen itse tämän yliopiston kasvatteja, tutkin väitöskirjassa siivoojatyttöjen ja naisten ja keskiluokkaisten työnantajien suhteita Intiassa. Näihin valtasuhteisiin kietoutui ilmeisen luokkaeron ja sukupuolisyrjinnän lisäksi etnisyyteen, uskontoon, ikään ja kastiin perustuva syrjintä kaikessa raadollisuudessaan. Hätkähdyttävintä ei ollut työntekijöiden riisto ja hyväksikäyttö vaan se, miten avoimesti fiksut naispuoliset työnantajat siitä puhuivat.

Puhun Intiasta täällä tänään, sillä voisin itse olla yksi keskiluokkaisista työnantajista, joita haastattelin. Täällä olijoista moni voisi olla. Suomessa ei ole kastijärjestelmää, meillä on maailman mittakaavassa loistavasti toimiva oikeuslaitos, ja hieno koulutusjärjestelmä. Mutta väitän, että myös Suomessa sokeus naisten keskinäiselle eriarvoisuudelle estää liian usein todellisen feministisen muutoksen.

Vauraammat ihmiset eivät Suomessakaan ole enää aikoihin ymmärtäneet köyhien ihmisten todellisuutta. Yli 65-vuotiaat takuueläkkeen varassa elävät naiset, monet äidit yhden vanhemman talouksissa, suuri osa pitkäaikaistyöttömistä naisista ja pätkä- ja silpputyöntekjöistä elää köyhyysrajan alapuolella. Maahanmuuttajataustaisten ihmisten tulot yleisesti, mutta erityisesti naisten tulot, ovat selvästi kantasuomalaisia alhaisemmat.

On aika tunnistaa omat etuoikeudet, silloin kun meillä niitä on.

Ikäsyrjintää kohtaavat sekä vanhemmat naiset ja nuoret naiset. Muistan, kuinka ynseästi jotkut naiset suhtautuivat meihin Pekingin junioreihin. Mieleeni jäi ikuisesti monien naisten oikeuksien konkarien kuten Eila Alangon, Sinikka Mustakallion, Hilkka Pietilän ja Leena Ruusuvuorenvaraukseton tuki meille nuorille. Muistakaa nostaa meteli, jos itse nyt jo keski-ikäisenä syyllistyn nuorten naisten ylikävelyyn tai mitätöintiin, tai nuorten miesten perusteettomaan erityiskohteluun.

Kaksikymmentä vuotta Pekingin jälkeen jotkut fraasit on syytä vihdoin heittää romukoppaan. Ehdotan poisheitettäväksi sitkeää hokemaa ‘Kolmannen maailman naisista”. Sillä kuten feministinen tutkimus jo kauan sitten argumentoi, niin kutsuttujen kehitysmaiden naisia ei voi yleistää yhdeksi kärsiväksi massaksi sen enempää kuin Euroopassa eläviä yhdeksi hyvinvoivaksi samankaltaisten joukoksi. Myös köyhemmissä maissa asuu superrikkaita naisia ja miehiä, joista osa vähät välittää siitä, toteutuvatko köyhien naisten työelämän oikeudet tai oikeus terveyspalveluihin. Naisten niputtaminen samaan pakettiin loukkaa ja typistää ihmisyyttä. Myös meidän kansalaisjärjestöjen on otettava vastuu siitä, miten naisista puhumme.

Vielä yksi välähdys Pekingistä: Helvi Sipilä, joka oli ollut Meksikon vuoden 1975 ensimmäisen YK:n naiskonferenssin pääsihteeri, puhuu itseoikeutetusti täydelle ja juhlivalle Pekingin stadionille avajaisissa. Helvi kysyy lopuksi, mitä naiset ovat tehneet rauhan puolesta ja vastaa itse: eivät paljon mitään. Sittemmin monet naiset ovat antaneet kaikkensa rauhan eteen. Naisten oikeudet ja sukupuolen näkökulma on lopulta saatu edes keskusteluun sellaisille politiikan alueille kuin turvallisuus, kauppa ja luonnonvarojen hallinta. YK:n päätöslauselma 1325 ‘Naiset, rauha ja turvallisuus’ on antanut naisille yhden uuden työkalun rauhan työhön. Rauhan edistämistä minulle ei sen sijaan ole vaatia naisten määrän lisäämistä erilaisissa sotilas- ja turvallisuuskoneistojen tehtävissä. Siihen ei oma feminismini taivu.

Mutta hyvät kuulijat, feminismejä olkoon monia!

Peking meni mutta jäi elämään. Tulin myöhemmin tapaamaan Helvi Sipilää usein, mm. Suomen Unifemin, nykyisen UN Womenin, luottamustehtävissä. Vuonna 2001 olimme Helvi Sipilän kanssa Tampereella samassa lasten kidutuksen vastaisessa konferenssissa. Hän puhui minulle pitkään tyttöjen johtajakoulutuksen perustamisesta ja vähän sitä jo yhdessä kahvitauoilla hahmottelimmekin. Se jäi tuolloin idean asteelle. Suomeen on kuitenkin perustettu suurenmoisia tyttöjen tiloja ja taloja. Luulenpa, että ajatus tyttöjen johtajakoulutuksesta, jossain luovassa, uudenlaisessa muodossa, on yhä ajankohtainen. Kiitos.

Päivi Mattila
Ihmisoikeusliiton pääsihteeri

Päivi Mattilan puhe Kansainvälisen naistenpäivän juhlassa 6.3.2015 Helsingin yliopistolla.